Korentosuden oli tästä niin katkera, tästä eksymisestään ja päätymisestään hitaiden pimeiden puinten notkoon, että se söi siipensä pois ja hukkui pihkaan. Luulen, etten tahdo tietää miten kaunis koru tuosta pihkasta joskus saataisiin, jos sen joku sieltä metsästä pois hakisi.
En ymmärrä mikä maailmaa yhtäkkiä vaivaa. Se on kääntymässä kai ympäri (tai ehkä minä käännän sitä joka yö unissani ympäri ( ja unista tuli mieleeni, että tänään aamulla koko käytävä tuoksui uneltani, vain minun uneltani ja se oli häkellyttävää)). Minusta on tullut joitain asioita kohtaan välinpitämätön. En suorastaan jaksa tai viitsi pitää kiinni joistain ihmisistä, jotka ennen olivat minulle puoli elämää. Annan heidän vain kadota, ehkä kuitenkin pientä omantunnonpistosta tuntien. Nuo ihmiset ovat vaihtuneet toisiin, heidät on korvattu uusilla, vielä puoliksi tuntemattomilla kasvoilla, joista jaksan olla kiinnostunut, joita jaksan himoita keskustelukumppaneiksi tylsiin hetkiin. Nuo entiset ihmiset ovat kuin näyttelijöitä, jotka nyt ovat saaneet uudet roolit ja vaihtaneet vain asuja. En malta odottaa näytelmän päätökseen asti; tahdon naamiot heti pois kasvoilta ja tietää kuka on kukakin, sillä ihmiset ovat samanlaisia ja jokainen tapahtuma on samanlainen kuin edellinenkin! Maailma on pyöreä, elämä on pyöreä ja puut tietävät sen, siksi he ovat pyöreitä ja vuodet nukkuvat rinkeinä heidän sisässään...
