Anteeksipyyntö teille kaikille, jotka koskaan hylkäsin.

Olen aloittanut muutama viikko sitten onnellisena uudessa työpaikassani henkilökohtaisena avustajana. En sanoin voi kuvata, miten onnekas olin saadessani juuri tämän työpaikan, joka ei tunnu työltä lainkaan!

Jutustelin tänään työnantajani kanssa, joka halusi tietää, mikä on minun "paha puoleni" (hän aloitti utelemisen kyselemällä suhtautumisestani alkoholiin, mitä yleensä pidetäänkin jonkilaisena "totuusseerumina", mutta minusta alkoholi tai sen käyttö ei itsessään tee ihmisestä pahaa tai hyvää, vaan se, kuinka ja millä mielellä ihminen sitä käyttää). Aihe oli sinänsä mielenkiintoinen, koska en ole koskaan ajatellut, että minussa olisi mitään selkeää "pahaa puolta". Olen pitänyt itseäni kilttinä ja myötätuntoisena ihmisenä lähestulkoon läpikotaisin (niin "itserakkaalta" kuin se voi kuulostaakin, mutta varmasti minut tuntevat ihmiset voivat todistaa tämän todeksi, ja minä en välttämättä rakasta näitä piirteitä niin paljon kuin yhteiskunta saattaa rakastaakin).

Siinä jutellessamme minä aloin pohtia ääneen josko minussa sittenkin on jotain pahaa. En täysin osaa vieläkään sanoa, voiko tätä tapaa/piirrettä pitää suoraan sanottuns pahana, mutta itse ainakin ajattelen sitä usein syyllisyydellä ja häpeällä ja siksi mainitsin sen keskustellessamme.

Tapa, josta puhun, on todellakin tuntunut monena, monena viime kuukautena tavalta. Muistan nytkin tätä kirjoittaessani monta kertaa, kun olen sen toistanut ja kannan noita kertoja raskaina hartoillani häveten.

Minä olen nimittäin hyvin innokas tutustumaan uusiin ihmisiin ja olen huomannut, että usein kohdatessani uuden ihmisen hakeudun hänen seuraansa ja haluan tietää hänestä kaiken. Silloin olen täynnä energiaa ja voimaa ja valoa; tunnen hehkuvani ja kykeneväni antamaan tälle uudelle ihmiselle rajattoman määrän rakkauttani ja hyväksyntääni. Tämä on täydellistä ja ihanaa, mutta se, mitä siitä seuraa; se on minusta kamalaa.

Tavattuani uuden ihmisen ja sen "uutuuden viehätyksen" laskeuduttua minun asenteeni muuttuu. Voimani ikään kuin ehtyvät. En jaksa loistaa, en levittää enää tälle ihmiselle rajatonta rakkautta. Alan paeta. Hylkään näitä ihmisiä ympäriltäni. Tuntuu aivan siltä kuin minä olisin ollut se ainoa voima, joka sitä ihmissuhdetta koskaan olisi ollut rakentamassa, ja kun se on poissa ei jäljellä ole enää mitään muuta kuin se ihmettely: "Mikä minussa näin yhtäkkiä muuttui? Miksi en kykene enää vilpittömästi rakastamaan sinua? Miksi alan tuomita sekä sinua että minua?"

Tässä kirjoittaessani huomaan, että todellisuudessa kaikki häpeäni ja syyllisyyteni ovat täysin turhaa. Ainoa, jota todella voin satuttaa, on minä itse. Kun hylkään näin ihmisiä ympäriltäni, koska en yhtäkkiä osaa rakastaa heitä enää, on vain muiden rakkauden hylkäämistä ja minähän siinä olen menettänyt! Enkä olekaan syyttänyt näitä ihmisiä; en todellakaan! Olen vain pohtinut, miksi en kykene kannattelemaan näitä suhteita ja miksi alan pelätä heitä niin kovin.

Luulen, että ongelmani tässäkin asiassa on juuri se liika kiltteys, joka tuntuu tässä elämäntilanteessani jonkinlaiselta teemalta. Vaikka kohtaan uusia ihmisiä vilpittömänä, omana itsenäni, jolloin pystyn juuri levittämään tätä itsevarmuuttani ja voimaani, olen huomannut, että myöhemmin tutustuessani ihmiseen, alan oppia häntä ja ennakoida hänen mahdollisia odotuksiaan minua kohtaan. Tällöin minä alan esittää hänelle sitä roolia, jota elin tutustuessani häneen, mutta voinko olla oma itseni esittäessäni jotain, mitä juuri silloin en ole? Vaikka se rooli olisikin minä joskus edellisellä tapaamiskerralla? Voinko olla sama minä, mitä olin eilen?

En. Minä en vain kykene siihen. Siksi juuri rakastan uusia ihmissuhteita, koska näen uuden, puhtaan mahdollisuuden olla täysin oma itseni nyt ilman, että toinen tietää minusta vielä yhtään mitään eikä hän siten osaa tuomita tai odottaa minulta mitään. Enkä minä liioin häneltä.

Tällaisia minä sepitin osittain sille työnantajallekin. Hän antoi minulle sellaisen neuvon, että "aloita ihan alusta. Hylkää kaikki, sulje ovi ja aloita ihan alusta". Mielestäni tämä oli todella hyvä neuvo, koska vaikka en todellakaan ole "hylkäämässä ihan kaikkia", sillä rakastan monia ihmisiä ja en halua menettää heidän rakkauttaan elämästäni, minä voin hylätä kaikki ne, jotka eivät ole valmiita ottamaan uudenlaista minua vastaan. Sanohan nyt, parahin lukijani, eikö minullakin ole oikeus välillä olla äreä ja väsynyt siinä missä muillakin? Koskaan en ole antanut itselleni täydellistä lupaa siihen muiden ihmisten (paitsi Taikan ja varmaan joidenkin muiden sukulaisten ja parin läheisen ystävän) läsnäollessa ilman suuria tunnontuskia. Haluan uudistua joka päivä. Haluan olla aina tuomitsematta ihmisiä ympärilläni ja haluan olla myös ilman heidän tuomitsemistaan. Minusta siinä on täydellinen hyväksyntä ja täydellinen rauha.

Tarina siitä kuinka hylkäsin rintaliivit ja opin kyseenalaistamaan normeja.

Vähän erilaisempia "paljastuksia" tällä kertaa, kun olen pohtinut viime viikkoina ja kuukausina naiseutta ja omaa ulkoista olemustani (heh, taas) sekä sitä, mitä muille ihmisille voi ja kannattaa kertoa.

Mitä tapahtuisi, jos kertoisin kaikille kaiken, mitä ajattelen ja tunnen?

Minulla on monia ihmissuhteita ja tapahtumia, joista "pimitän" jotain omassa mielessäni. En kerro kaikille, mitä todella mietin vaan on helpompaa kantaa jotain kulissia, joka saattaa suojella minua toiselta.

Mutta voinko minä ennakoida ja tietää toisen reaktion, jos todella antaisin hänen "nähdä sisimpääni"? Luulen, että en voi. Vain hyvin hyvín harvoin ihminen latelee suustaan juuri ne sanat, jotka olen hänen suuhunsa ennalta pistänyt. Vielä harvemmin varmasti hänen tunteensa ovat juuri sellaiset, mitä minä oletan niiden olevan. Usein me ajattelemme, että tiedämme, miten toinen reagoi tiettyyn tekoon tai sanomiseen, mutta voimmeko todella olettaa toiselta mitään? Niin paljon meidän reagointiin vaikuttavat eri tilanteet ja aiemmat tapahtumat. Voimmeko todella tuntea toisemme täysin ja tietää, mitä hän tulee ajattelemaan aina, koska on aiemmin ajatellut niin? Mielipiteet muuttuvat ja sallimme niiden muutoksen itsellemme, mutta sallimmeko toisille?

Minä päätin aloittaa kokeilun, kun huomasin, että pikkuhiljaa näiden kiltin-tytön-kulissien purkaminen saa minut voimaan paremmin ja parantaa myös ihmisiä ympärilläni, kun todella voin vilpittömästi olla sitä, mitä heille "esitän". On raskasta olla kiltti, kun todella haluaisi vain olla oma itsensä ilman toisen miellyttämisen tarvetta 24/7. Mieluummin olisin se omapäinen...

Aloitin kyseenalaistamalla erilaisia asioita. Ihan niinkin yksinkertaisia, kuten rintaliivien käyttö ja kainalokarvojen ajeleminen. Huomasin, että minut on opetettu käyttämään rintaliivejä ja ajelemaan kainaloni, koska se on normi meidän yhteiskunnassamme. Mietin, onko tämän normin takana jokin oikea syy, mutta omakohtaisesti en näistä asioista sellaista löytänyt (paitsi, että kainalokarvojen kauneudesta voidaan kiistellä loputtomiin ja tämä yhteiskunta ei ole tottunut naisten nännien näkyvyyteen). Näiden asioiden mainitsemisella ei sinänsä ole mitään merkitystä tässä postauksessa ja en ole ajamassa tässä mitään free the nipple-kampanjaa tai naisten tasa-arvoa, mutta halusin antaa teille esimerkin tästä "vapautumiskokeilustani".

Koska olen kyseenalaistanut erilaisia asioita, joita yhteiskunta ja ympäristöni minulle on opettanut, olen juurikin huomannut sen, että monien tällaisten asioiden taakse kätkeytyy paljon pelkoa. "Mitä nämä ihmiset ajattelevat, jos huomaavat, että kainaloissani on kahden viikon ajan saanut kasvaa karvaa rauhassa ja en kärsi enää näppylöistä, joita höylät minulle ovat tuottaneet?" "Entä jos nuo nauravat minulle, kun rintani saavat rauhassa hölskyä häpeilemättä, kun juoksen tästä ohi?" Ja sama pelko ei ole vain tässä asiassa vaan myös juurikin sanomisissa ja käyttäytymisissä. En voi laulaa enää ulkona kävellessäni, koska kuusi vuotiaana tajusin sen olevan epänormaalia. En voi sanoa hyvännäköiselle miehelle, että hän on hyvännäköinen, koska saattaisin joutua selittelemään sen olleen vain viaton kehu ja onhan se nyt todella noloa vain kehua ihmisiä.

Haluaisin vapautua niistä peloista, koska asiat, joita pelko estää, tekevät minut oikeasti iloiseksi. Olen ollut todella tyytyväinen valintaani hylätä rintaliivit. Todella tyytyväinen. Olisin maailman onnellisin nainen, jos saisin laulaa aina, kun huvittaa ja kehua komeita miehiä! Olen jo nyt hyvin onnellinen, koska pidän tätä blogia ja pystyn kirjoittamaan mitä sattuu tänne tietämättä yhtään kuka tätä lukee ja kuka nauraa ja kuka haukkuu. Olen tullut täysin siihen tulokseen, että mitä tahansa elämässäni tulee koskaan tapahtumaan, minä haluan vain ja ainoastaan tavoitella onnellisuutta, rakkautta ja mielenrauhaa. Millään muulla ei minulle ole merkitystä ja niiden eteen teen mitä vain (kuten vaikka heitän ne rintaliivit roskiin. Anteeksi tämä hössötys näistä, mutta kun mitä väliä, mikä se muoto on, jossa onni tulee!). Ja tämä blogi on ollut minulle todella hyvä kanava purkaa ajatuksiani, jotta pääsen joskus käsiksi siihen Jumalan konvehtirasiaan!

AAMEN.

"Parrakas nainen polttaa piippuaan"

"Äiti"

"Oikeus"

Paljastuksia osa 2

Tässä jatkoa viime postaukselle. Ihmettelen edelleen, miten voi olla niin hankalaa olla sujut itsensä kanssa. Mikä meidät pakottaa olemaan tyytymättömiä? Mikä meidät pakottaa syyttelemään itseään? Minä en todellakaan osaa sanoa....

On muuten hauskaa kuunnella näitä vuoden takaisia murheita nyt. Puhun tässä muuttamisesta ja tosiaan hieman uudenvuoden jälkeen löysin itselleni täydellisen asunnon, jossa nyt asun kahden kissan kanssa onnellisena. Kanavoinnissa puhutaan siitä, että ei ole väliä paikalla vaan omilla ajatuksilla ja suhtautumisella itseen. Se on totta. Pian muuton jälkeen huomasin, että oloni ei omalla asunnolla parantunut. Aloin haluta sellaisia asioita, kuten parveke ja isompi kylpyhuone... Mikään ei riitä niin kauan kuin ei ole tyytyväinen itseensä.

J: Ja näin sinun oma ajatus itsestä, lähdetäänkö katsomaan sitä syvempää, jotta voisit muistaa, kuinka suurenmoinen on sopu ja hyväksyntä itsensä kanssa ja sen myötä kaikkien kanssa. Miten itseäsi kohtelet?

M: No nykyään vähän paremmin. Tai en tiedä, ainoa ongelma – tai varmaan niitä nyt on muitakin, mutta sellainen, mikä koko ajan hyppii mieleen on just tämä painon heilahtelu. Kun koko ajan pitää lihoa ja laihtua. Se on kyllä sellainen itsetunnon murtaja.

J: Sinulla on niin laaja ymmärrys ja tietoisuus jo rajattomista mahdollisuuksista. Sinulla on niin laaja ymmärrys jo siitä, että itselleen voi olla lempeä, eikös ole?

M: Joo, on ja se on auttanut nyt todella paljon itsetunnossa. En syyttele enää niin paljon itseäni siitä mitä teen tai ajattelen minäkin hetkenä. Yritän elää hetkessä ja juuri niin, että ”minä en ole se eilinen minä tai äskeinen minä”. Tai sitä on hankalaa selittää...

J: ”Minä en ole egoni tai vanhat ajatukseni.”

M: Juuri niin!

J: Voiko ego olla paha tai hyvä?

M: Ei voi.

J: Juuri näin. Koska ne ovat menneet kokemukset. Ja epävarmuuden kokemukset reagoivat aina ensin, kunnes alkaa huomaamaan, mikä on tämän ajatuksen ydin. Onko se paino vai onko se minun vilpitön mahdollisuuteni olla itselleni armelias? Kummasta se tulee, kumpi se on, kumpi minulle merkitsee itseni suhteen? Ruoskiminen vai vapaus? Pakoon juokseminen vai uuden puhtaan hetken kohtaaminen ja mahdollisuudet? Kuka minä oikeasti olen? Ihmissuhteet ja koko maailma on oivallinen kulissi huomata mahdollisuuteni. Olla itselleni armelias eikä itseäni arvostella. Jokaisena hetkenä olen tehnyt sen minkä olen ymmärtänyt ja jos en ole ymmärtänyt, niin voiko ymmärtämätöntä ja tietämätöntä syyttää?

M: Ei voi.

J: Sallisitko kirjoittaa itsellesi ylös, oikein paperille, että voiko koskaan ymmärtämätöntä syyttää?

M: Sallisin.

J: Voiko koskaan ymmärtämätöntä syyttää? Se tuli suoraan tietona sinulta; ei voi.

M: Niin tuli.

J: Voiko koskaan syyttää itseään siitä, että syö liikaa?

M: No kyllä voi.

J: Voiko oikeasti? Onko syyllisyys, pelko ja epävarmuus tarpeen? Vai olisiko mahdollisuus todeta, että kappas vaan, söin vähän itseni täyteen? Juuri se lempeys; ”näytinpä olevani näin nälkäinen ja söin paljon”.

M: No se ei kyllä nälkää ole, enemmänkin sellaista-

J: -lohtua.

M: Niin ja tylsyyttä. Kesät, kun en tee mitään, minä lihon.

J: Tekemisetkin ovat symboleiden symboleita, mutta mikä ajatus on itseä kohtaan; se on kaiken A ja O. ”Saanko olla vapaasti vapaalla?”

M: Silloin tällöin. Tai en syytä vapaasta itseäni, mutta jossain välissä se tylsyys vain tulee ja sitten kun ei ole mitään tekemistä… Sitten ei vaan ole mitään tekemistä ja ei siitä itseään syytä välttämättä, mutta kuitenkin kaipais jotain.

J: Se on niin salakavalaa. Pelko on kuin labyrintti. Se keksii kaikki mahdolliset syyt ettet voisi olla onnnellinen. Se on pelon tehtävä, koska pelolta puuttuu kaikki, kun sieltä puuttuu rakkaus. Pelko ei ole paha tai hyvä asia. Mutta tarvitsetko sinä, voitko katsoa sitä pientä epävarmuutta, voisiko se olla merkityksellinen, kun on niin paljon mahdollisuuksia? Entä kun tulee tylsyys, olisiko mahdollista ajatella: ”Mitä antaisin itselleni nyt ollakseni onnellinen?”

M: Joo, onhan se mahdollista.

J: Ja kun sen kääntääkin mahdollisuudeksi ja huomaat, että tylsyys onkin merkki siitä, että olen unohtanut olla itselleni iloksi. Ja se ruoka on vain symboleiden symboli, se on lohdutus, kun on tylsää. Eikö aika tylsää ole, kun ei voi iloita itsestään?

M: No on tylsää.

J: Ja sen myötä se tylsyys lisääntyy. Ja sen myötä pakoon juokseminen itseään lisääntyy. Sitä kaunista puhdasta, sitä viatonta ja vilpitöntä itseään kohtaan.

M: Tuo on kyllä aika hyvin sanottu. Tuo ehkä selittää sen, että miksi on nyt mennyt tänä syksynä taas mennyt niin kauan aikaa taas löytää itsensä. Tuo viime kesä oli kyllä tosi rankka, että siellä luostarissakin yritin etsiä itseni, mutta en vain löytänyt.

J: Rankaisusta ja arvostelusta et voi löytää itsesi viattomuutta. Mitä enemmän yrität olla maailmalle hyvä, hämmästyttvä sitä enemmän kadotat sen puhtaan vilpittömän mahdollisuutesi olla onnellinen, olla vapaa. Eikö se ollut loppujen lopuksi suunnattoman suuri mahdollisuus olla siellä luostarissa?

M: No joo, oli.

J: Koska se kääntää mahdottomuudet mahdollisuuksiksi. Maailma on ajatusten maailma ja ajatukset valitaan jokaisen sekunnin murto-osassa; suhtautuminen itseen. Kun sinä sanoit, että yritit ja yritit ja yritit löytää itsesi, niin voiko tuomion kautta löytää itsensä viattomuutta?

M: Tuomion kautta ei.

J: Eikö sitä löydä arvostelun ja tuomion kautta huonommuutensa? ”Miksi en pysty, miksi en löydä?”

M: Siis kyllähän siellä oli ihanaa, mutta sitten kun tuli sen jälkeen kotiin ja toivoin, että se olisi tehnyt sellaisen mullistavamman muutoksen, että loppukesä ois mennyt mukavammin, mutta kaikki olikin ihan samalla lailla.

J: Mutta haluatko sitä enää, että kaikki on ihan samalla lailla?

M: No en.

J: Juosta pakoon itseään?

M: En todellakaan.

J: Ja siinä ollaan juuri sen uuden edessä. Sen uuden puhtaan hetken edessä.

M: Mutta mitä minun sitten pitäisi tehdä, koska olen miettinyt, että pitäisikö minun vaikka muuttaa kotoa. Olen katsonut asuntoja ja miettinyt, että jos vain lähtisin kotoa keskellä vuotta, mikä ei käy järkeen, mutta tiedän, että järkeä ei kannata tällaisissa asioissa kuunnella niin paljoa… Mutta sitten olen tästäkin tosi epävarma enkä tiedä auttaisiko se yhtään mitään, koska kuitenkin pitäisi tehdä mielenmuutos ensin eikä vain muuttaa ensin. Se on vähän sama kuin se parisuhde-asia, mistä yhteiskanavoinnissa juteltiin, että jos tuntuu yksinäiseltä niin poikaystävä ei siinä asiassa auta. Muutos on tehtävä omassa päässä. Joten auttaako se muuttaminenkaan sitten?

J: Mitä on järki?

M: Egon puhetta.

J: Ja se on järkeilyä: ”Mut, eiku, voi ku, ei ku, mitä teen, ei näin, ei tääkään onnistu”. Eikö se ole jatkuvaa analysointia?

M: On.

J: Ja kuitenkin sinä tiedät sisimmässäsi, että ei paikalla ole merkitystä. Ja kuitenkin sinä tiedät todella sen, että aina kun pakotat itseäsi tulet aina kokemaan tylsyyttä.

M: Niin, mutta kun en tiedä pakotanko itseni asumaan kotona vielä…

J: No, kun kaikki on samanlaista, mitään muutosta ei tule: ”Pakoon, pakoon!”

M: Eli se on ihan sama muutanko vai jäänkö kotiin?

J: Aivan sama.

Harri: Sinullahan oli esimerkki siitä luostarin keikasta.

M: Niin…

J: Sillä paikalla ei ole merkitystä vaan merkitystä on ainoastaan sillä, että kohtelet itseäsi lempeästi. Ja kun kohtelet itseäsi lempeästi, eikö se tuo turvaa eikä turvattomuutta?

M: Tuo.

J: Maailma sanoo, että se on itsekästä, se itsensä kohteleminen lempeästi. Täytyy palvella muita, täytyy olla yhteiskunnallisesti hyväksytty kaikkialla ja heti tulee syyllisyys, kun ei siihen riitä. Mutta kumman maailman haluat nähdä; onnellisen maailman, jossa on rajattomat mahdollisuudet yhä uudelleen ja uudelleen muistaa olla itselleen lempeä. Mikään ulkoinen teko tai mikään ulkoinen paikka ei tuo mitään muuta kuin sitä, että aina haluaisi jotain uutta ja uutta; mikään ei tyydytä, loputon kierre, kun ei ole itselleen mahdollisuus ja arvokas. Miten kohtaat itsesi, siten kohtaat maailman, oletko kuullut?

M: Olen kuullut.

J: Ja olet myös lukenut paljon. Ja näin voi oikeasti itseltään kysyä haluaako onnellisen maailman vai haluaako tämän järjestetysti syytöksen maailman, kun ei anna mahdollisuutta itseään kohtaa, kun ei pysty; kaikki on tylsää. Kumman haluat?

M: No kyllä minä sen onnellisen maailman mielelläni ottaisin.

J: Jokainen haluaa sen. Ei ole ainoatakaan, joka iloitsisi kaikista ristiriidoista mielessä. Et koskaan ole ajatellut, että tämä ongelma onkin ihanaa. Vai oletko?

M: No nyt kyllä tuli mieleen toissapäiväinen, kun olin kokkaamassa kalapihvejä ja sitten tuli sellainen olo juuri tästä lihomisesta ja laihtumisesta, että kokeiltaisiinko vielä kerran? Otettaisko vielä ensi kesänä ja minä näytän sinulle, että nyt tämä menee hyvin! Siinä tuli sellainen olo, että tämä on hauskaa tämä ”ongelma”, siitä ei tarvitse tehdä ongelmaa.

J: Eli osasit nauraa sille ongelmalle.

M: Niin ja sitä minä tarkoitan sillä, että on parantunut todella paljon ajatukset tätäkin asiaa kohtaa, vaikka se on edelleen rankka. Mutta pystyn mun blogissa kirjoittamaan siitä ja kavereille heittämään vitsiä.

J: Heittämään sen huumoriksi. Ja aina on kysymys siitä, mikä on suhde itseen. Sellainen suhde on myös kaikkeen, mitä näet ja koet. Mutta tarvitseeko mennä rankan kautta? Tarvitseeko järjestää itselleen rankkoja kokemuksia?

M: Ei varmaan tarvitsisi.

J: Se on nyt avainkysymys. Se on todella avainkysymys sinulle. Haluatko vielä hyökätä pelkoa vastaan? Haluatko vielä hyökätä epävarmuutta vastaan? Haluatko vielä hyökätä tylsyyttä vastaan? Vai haluatko katsoa, että se ei muuten taida merkitä minulle enää yhtään mitään.

Paljastuksia osa 1

Niin kuin varmasti jotkut ovat minun tekstejäni luettuaan huomanneet, minulla on tapa suhtautua ihmissuhteisiin ja maailmaan omalla tavallani. Tälle on syynsä ja sen aion teille nyt paljastaa.

Minä uskon Jumalaan. Se ei ole mihinkään uskontoon, lahkoon tai kirkkoon sidottu Jumala. Se on Jumala, joka on meissä kaikissa ja joka puolella. Me olemme Jumala. Jokainen meistä on, joten se tekee meistä yhtä. Eli, kun sanon, että Jumala on meissä kaikissa ja joka puolella, olen luopunut yhdestä uskonnosta, koska olen alkanut uskoa kaikkiin (en nyt kirjaimellisesti tietenkään).

Monille sanat, kuten "uskonto", "Jumala" ja "Jeesus" assosioivat jotain, mikä ei katsota eduksi, mikäli noihin tuntee vetoa. Tai tällaisen käsityksen olen saanut, mutta se voi olla vain omaa pelkoani. Sen vuoksi kerron harvoin minulle hyvin tärkeästä ja merkityksellisestä asiasta tai käytän sanoja "mielenmuutos" tai "maailmankatsomus". Mutta kun aletaan puhua syistä, miksi olen alkanut muuttaa mieltäni pois pelon ajatuksista ja mikä saa minut katsomaan maailmaa näin; tarvitsen vähintäänkin sanaa "Jumala". Auts.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin minä luen Jeesuksen kirjoittamaa kirjaa ja käyn keskustelemassa hänen kanssaan niin kutsutuissa kanavoinneissa. Kirja on Ihmeiden Oppikurssi ja sitä voidaan nimittää "nykyajan Raamatuksi". Kanavoinneissa on kyse eräästä ihmisestä, joka vajoaa transsiin ja häneen laskeutuu mikä lie Pyhä Henki, Jeesus, Buddha, onko nimillä väliä, kun saan häneltä hyvää matskua mieleen?

Olen huomannut, että ihmiset kääntyvät pois heti kuultuaan jotain sellaista, kuten"Jeesuksen sanelema kirja" tai "hän laskeutui transsiin ja antoi minulle parhaimmat elämänohjeet, mitä olen koskaan elämässäni saanut". Heistä se kuulostaa huuhaalta, joten se on sitä, mutta entä, jos voisit tuon huuhaan avulla vapautua kaikista KAIKISTA peloistasi ja murheistasi? KAIKISTA. Minä en siinä vaiheessa enää välitä, vaikka se olisikin ollut Saatana, joka siellä minulle sepittää niitä juttuja, koska minulla on niin hyvä, turvallinen ja rakkauden täyteinen olo.

Koska olen äitini kanavointeja kuunnellessa todennut, että hänen murheensa ovat myös minun murheitani eri muodossa ja hänelle annetut vastaukset soveltuvat myös minun elämääni, olen päättänyt jakaa teille viime vuoden (11.2015) kanavointini. Tosin kirjakielisemmässä muodossa, jota olen muuttanut hieman kirjakielisemmäksi, jotta minun "mää":t ja "niin ku":t eivät särähtelisi silmiin.

Tekstiä mahtuu todella paljon yhteen ja puoleen tuntiin, joten jaan siitä vain osia siinä tahdissa kuin kerkeän kirjoittamaan. Olen myös päättänyt muuttaa nimet vain satunnaisiksi kirjaimiksi, jotka eivät siis kerro muiden henkilöiden todellisista nimistä mitään, koska puhun kanavoinnissa todella henkilökohtaisista asioista ja ihmissuhteista enkä tahdo vahingossakaan loukata ketään, jos joku tunnistaa itsensä tai toisensa rivien välistä.

Toivon, että mahdollisimman moni saisi tästä irti jotain niin kaunista ja vapauttavaa, mitä minä olen saanut ja olen edelleen halukas ottamaan vastaan <3

Joku pyhä henkilö, jonka kanssa juttelen: Terveppä terve!

Minä: Terve!

J: Ja mitä sinulle merkitsee sanoa ystävillesi ”moi, terveppä terve”?

M: No sitä että, no en tiedä...

J: Iloisia juttuja, vailla muotoa.

M: Niin, joo.

J: Ja kun ilo on mielessäsi, ajatuksissasi, eikö se silloin ole kaikkein helppoa?

M: Joo. Ei siinä yleensä tarvitse ystävien kanssa miettiä, kun niitä tervehtii, että onko tässä nyt iloinen tai surullinen; tai se ”terve” on sellainen, että ”kivaa kun olet siinä”. En osaa selittää, mutta se on ihanaa.

J: Juuri siksi minä sanon aina, että terveppä terve, koska se ei selityksiä kaipaa. Siinä ei tarvitse tutkailla, mitä sanoisin, vaan se on automaattista. Se on niin automaattista iloisesti tervehtiä, koska se tulee sisimmän ilosta.

M: Joo… Tästä just tulee heti mieleen – tietenkin, ei ole sattumaa – tämä P, jonka kanssa varsinkin nyt eilen oli ongelmia siinä, että minä lupasin mennä hänellä käymään ja sitten minä en mennytkään, mutta menin sitten A:n ja K:n kanssa – kuitenkin -, vaikkas sanoin P:lle, että olen väsynyt. Mikä se on, että minun pitää aina perua kaikki, mitä minä P:n kanssa sovin? Että hänen kanssa se ei ole semmonen automaattinen ”terve” vaan se on sellanen pakotettu ”terve, mää oon tosi ilonen ja ei yhtään väsytä eikä ärsytä”. Tää on tosi hankala ihmissuhde mun mielestä. Että miksi sen pitää olla niin just P:n kanssa?

J: Sallitko, että katsotaan vähän syvempää, mikä hänessä ärsyttää?

M: Joo, sallin.

J: Kerro vaan.

M: No tuota siis ensinnäkin minua alkaa heti ärsyttää, kun jossain keskusteluryhmässä esimerkiksi keskustelen hänen kanssa - tai siinä on muitakin keskustelemassa - ja minä vaan luen sitä silleen ulkopuolisen silmin nykyään, että en ota siihen yhtään osaa, koska muuten meillä tulee P:n kanssa hirveä konflikti siinä, koska minua ärsyttää kaikki mitä se sanoo. Ihan kaikki. Melkeen aina. En tiedä miksi, mutta se vaan on niin nykyään. Ja sitten kun mietin, että jos joku toinen sanoisi niin, niin ei minua ärsyttäis, vaikka A tai B tai C niin ymmärtäisin häntä, mutta sitten kun se on P niin olen ihan raivon partaalla.

J: Otetaanko huumori mukaan?

M: Joo, todellakin!

J: Kun sinua ärsyttää P, niin sinä katsot peiliäsi.

M: No sitäkin olen miettinyt, että minustahan se johtuu, että ei se ole P:n vika ja sen takia minä sitä mukavaa varmaan yritän esittääkin aina.

J: Ja kun sinä yrität esittää mukavaa, sinä olet vieras itsellesi.

M: Niin.

J: Et ole luonnollisimmillasi etkä aidoimmillasi. Tässä sinä huomaat, että haluat, että P hyväksyisi sinut.

M: Mm.

J: Toivot sitä jopa niin pitkälle, että sinä esität vierasta itsellesi. Hupsheijakkaa. Koska sinä tiedät, että jokainen hankalin ihmissuhde; se onkin minulle lahja.

M: Joo.

J: Koska hänessä joko kohtaat viattomuuteni tai kadotan itseni. Kun sinä esität jotain muuta, sinä kadotit itseni.

M: Ja sitten minä vain pakenen sitä, niin kuin nyt pakenen P:tä, niinkö?

J: Täsmälleen. Ja kaikki se juontaa kaikkien uniin arvottomuudesta ja syyllisyydestä; ”riitänkö hänelle sellaisena kuin olen vai tuleeko minun esittää jotain hänelle, jolloin vieraannun viattomuudestani?” Ei todellakaan ole sattumaa, että sinulla on tällainen ystävä vaan se on lahja sinulle. Sinä pakenet ainoastaan itseäsi, kun hän näyttelee sen teatterin sinulle, kaikkine odotuksineen, millainen sinun tulisi olla, että olisit hyväksytty.

M: Niin, se käy järkeen…

J: Ja näin se voi muuttua kerta voitolla. Sinä tiedät, mitä on kohdata jokainen ihminen. Jokainen kohtaamasi; hänessä joko kadotat itsesi tai löydät itsesi. Katsotaanko vähän syvempää, mistä alkoi suhde P:hen?

M: Joo. No siis, alunperinhän minä olin ihastunut P:hen ja no olen huomannut nykyään, että aina, kun minulla tulee sellainen syvällisempi ihmissuhde, minä alan ihastua siihen henkilöön. Ja myöhemmin se on yleensä kääntynyt sellaiseksi tosi lämpimäksi ihmissuhteeksi, niin kuin kävi myös P:n kanssa. Ja sitten siinä oli varmaan pari kuukautta, kun me oltiin varmaan parhaat kaverit ikinä ja joka päivä näin häntä ja kaikki oli ihanaa. Se oli tosi mukavaa, mutta jossain välissä minä jotenkin väsyin siihen tai jotkin asiat alkoivat ärsyttää tai en edes muista, mitä siinä tarkkaan ottaen kävi. Sitten se vaan on kääntynyt tällaiseksi ja nyt olen koittanut paeta sitä ihmistä varmaan yli vuoden ja koittanut vain päästä hänestä eroon.

J: Kantsiiko alistuminen ja uhrautuminen ja liika kiltteys?

M: No ei, ei todellakaan.

J: Kun sinä sanoit, että sinä ihastuit häneen, silloin sinä näit hänen vilpittömyytensä.

M: Niin.

J. Sen valon pisaran, joka hänessä oli, että sinäkin voisit ihastua itseesi; siihen valonpisaraan. Ja näin hiipi pikkuhiljaa kriittisyys ja rupesi ärsyttämään, koska et löytänyt sitä samaa ihastusta itseäsi kohtaan.

M: Ai siitäkö se johtui…

J: Eli hän toimii peilinä. Ja nyt kun sinulla on halukkuus ymmärtää, mistä se johtui, niin sinulla on myöskin mahdollisuus ymmärtää. Ei P:ssä ole mitään vikaa eikä ole minussakaan mitään vikaa. Ja kun hän sai kokemuksen siitä, miten viatonta ja vilpitöntä teidän ystävyys oli, hän oli hyväksytty juuri sellaisena kuin hän on. Niin nyt se on kääntynytkin rakkauden pyynnöksi, että ”huomaisitko minut edelleen sellaisena kuin olen”. Se on puolustuksesi eli vastahyökkäykseksi kääntynyt, kun molemmat ovat pettyneet odotuksiin itseänsä kohtaan. ”Millainen minun tulisi olla, että minä riitän?”

M: Niin no siitä minulla on niin huono omatunto sitten tullutkin, kun tietää, että P:kin muistaa sen ajan, kun olin hänelle tosi tärkeä ja se oli minulle tosi tärkeä. Pystyimme puhumaan ihan kaikesta ja sitten minä yhtäkkiä vaan etäännyn tosi paljon ja lähden pois ja sanon, että ”ei nähdä enää ikinä”. Hirveitä asioita oon sanonut hänelle.

J: Vain ja ainoastaan huonolla omalla tunnolla eli omalla syyllisyydellä.

M: Niin mitä sillä?

J: Omalla syyllisyydellä, olkoon se pieni tai suuri, olkoon se niin pieni epävarmuus kuin tahdot; ”en enää haluakaan katsoa häntä viattomuudella ja vilpittömyydellä”. Mutta entäpä, jos maailman ainoa tarkoitus onkin parantaa kaikki maailman ihmissuhteet, kun suhde itseen paranee?

M: Niinhän minä olen kuullut, että kun itsensä kanssa on ”täydellisessä harmoniassa”, niin sitten on kaikkien muittenkin kanssa.