Masu pöydällä

Näin käy aina. Käykö näin aina? Olen lopen kyllästynyt laittautumaan yhtään mihinkään yhtään mitään varten. Aina ennen suurta tapahtumaa tai juhlaa tai hetkeä varten koen niin monelle naiselle tutun "mitä laitan päälle????!!!!!!"-kriisin. Tämän lisäksi koen yleensä myös "olenko taas lihonut???!!!"-kriisin.


Miksi nämä ulkonäköön liittyvät huolet ja murheet tulevat kaikkein kamalimpina painajaisina eteen juuri silloin, kun haluaisin nauttia sydämeni kyllyydestä ja tuntea oloni KAUNIIKSI? Sellaiseksi, että mekko todella mahtuu päälle eikä purista eikä tunnu pahalta. Niin ja tukkaki ois hyvin. TADAA! MINÄPÄS TIEDÄN JO VASTAUKSEN OMAAN KYSYMYKSEENI: Koska en milloinkaan muullon huoli, murhehi tai mieti omaa ulkoista olemustani JA mikä tärkeintä: En arvioi omaa kelpoisuuttani tai kauneuttani, eli en katso aihetta tuomita itseäni. Kun en koko ajan tuijota itseäni peilistä, vaan vietän aikaa TODELLISEN minäni kanssa ( oletteko ikinä miettineet: Me emme ole koskaan todella nähneet itseämme koskaan, peili on vain HEIJASTUS), ei minulla vain ole niin paljoa aihetta verrata itseäni muuhun mitä näen. Voi Muhammad, miksi siis enää yritän laittautua? Huulipunasta en ota huolta ja pidän itseäni kauniina, miksi se ei siis riittäisi? Miksi muka haluaisin tuon typerän mekon päälleni, kun se ei selvästikään ole minun kokoani? MINÄHÄN TIEDÄN, ETTÄ ON VAATTEITA JOISSA NÄYTÄN HYVÄLTÄ ILMAN ETTÄ TÄYTYY VETÄÄ VATSAA SISÄÄN 24/7!!!


Arvoisat lukijat: Minä tulen huomenna täysi-ikäiseksi. Tänään en saisi juoda viiniä laillisesti, mutta huomenna voisin kantaa sitä kaupasta litra tolkulla kenenkään olkaa kohauttamatta. Miettikääs sitä. Niija minähän muuten laitan kaikkein mukavimmat vaatteet huomenna päälle ravintolaan ja heitän kiharat leualle! Kaunista mahaa kannattaa nostaa pöydälle aina kun vain voi.

Lotta is back from the monastry!!!!!

Palasin kolmen viikon jälkeen kotiin keskiviikkona. Neljä päivää Lapinlahdella, kaksi viikkoa luostarissa ja kolme päivää Joensuussa. Huhheijaa! Kaikki näytti kotona jotenki pienemmältä tai oudolta. Pieniä asioita oli muuttunu: koira kasvanu, kissa laihtunu, kukat tehny uusia lehtiä ja keittiönpyödällä oli keksipaketti... Jotenki tuntu pienesti epäreilulta, että miksi minä en saanu olla täällä kun tämä tapahtu?? Mutta oikeasti ei harmita tippaakaan.

Lupasin teille kuvia. Tässä tulee.

Eemelin kanssa auringossa; lähtötunnelmissa

6.7.2015 Juuri ennen luostariin lähtöä.

Tässä se kuuluisa kukkamatto, jolla Konevitsa-ikonin kulkue käveli.

Tällaisia ihania ihmeitä siellä oli jokapuolella. Tämä silta tuli vastaan, kun lähdin kävelylle Valamoon vievää luontopolkua pitkin. Jos olisi ollut aikaa olisin käynyt kävelemässä kokonaan sen 18,5km pituisen polun...

Luostarin pakana: IOK:ta metsän keskellä. Oikeastaan luin siellä useamman kerran sellaisen jättimäisen kiven päällä, joka oli rinteen huipulla. Sieltä oli hienot näköalat.

Kahvilaemäntänä

Niin kirkasta vettä!!!

Talkoolaisten öisinkin valoisa huone.

Jumalan kiitos.

Että sellainen reissu. Tietenkin teistä olisi ollut kiva saada kuvia vaikka kirkosta tai itse luostarirakennuksesta... Ehkä ne eivät niin kiinnostaneet minua monen päivän jälkeen, kun ei tullut siellä mieleenkään ruveta tallentamaan niitä kameralle. Loppujen lopuksi näin reissun jälkeen voin sanoa, että opettavainen se oli ja ei se elämä siellä niin ihmeellistä ollut. Se oli ikäänkuin pieni ulkomaanmatka kotimaassa; uusi kulttuuri ja sen vanhat perinteet.

Niin ja olen todella otettu siitä, miten moni on kehunut nyt näitä minun kirjotuksia täällä. Kiitos ja kumarrus! "Julkinen päiväkirjani" tulee taas jatkumaan, mutta tämän jälkeen eri muodossa ja ehkä vähän eri ihmisen kirjoittamana. Hurraa!

Lempeä Jumala

Voitteko - voinko - kuvitella: Tänään on lähtöpäivä! Voin kyllä jo nähdä, miten kannan ylettömän painavaa matkalaukkua alas noita rappusia ja kuinka istun autossa matkalla linja-autoon ja uusiin maisemiin (Ilo täältä tullaan! Tänään juhlitaan!!) , mutta en näe sen päivän olevan tänään. Muutaman tunnin päästä. Kaikki se, mitä välillä olen tuntenut täällä kaipaavani; elukat ja rakkaat ja oma sänky ( jooga), kaikki se on kuitenkin tuntunut epätodelliselta unelta. Siksi, vaikka mieleni on kaivannut, ei sydän ole osannut. Sitä paitsi olen viihtynyt täällä.




Olenko säikytellyt teitä liikaa ortodoksisten perinteiden ja opetusten julmuudella? Sain tosiaan ensin itse täällä ortodoksisten maailmankuvasta hyvinkin jyrkän kuvan. Sittemmin olen viime päivinä miettinyt, miten silti nämä nunnat täällä ja ortodoksiset talkoolaiset voivat olla niin iloisia ja ihania, jos heitä koko ajan syytetään synneistä ja paheista ja käsketään luopumaan milloin mistäkin. Siihen en vielä kerennyt saada selvää näppärää vastausta, mutta se asia varmistui, että täällä näille ihmisille Jumala voi myös olla yhtä rakas ja LEMPEÄ kuin minullekin.




Uusi huonetoverini (kaikkiaan minulla on nyt ollut niitä kolme ja kaikilta olen oppinut jotain uutta, kiitos teille!!) kertoi omasta ortodoksisuuteen kääntymisestään suunnilleen näin: Hän oli ollut töissä ja siinä työkaverinsa läsnä ollessa hän oli saanut voimakkaan kokemuksen, että suuri rakkaudenaalto täytti koko kehon. Samaan aikaan hän sai näyn, jossa ortodoksinen pappi suitsuttaa kaavussaan ja hän oli myös haistanut tämän suitsutteen.
Kaiken kaikkiaan tämä nainen on aivan selvästi ollut onnellinen uuden uskontonsa kanssa ja saanut siitä sisältöä elämäänsä. En vielä ymmärrä, miten he kuulevat ne sanat ja rukoukset, jotka minua hirvittävät, mutta olen onnellinen, että he saavat niistä itseensä sitä samaa sisältöä - rakkautta ja rauhaa -, jota minä saan omista mietteistä ja opuksistani! Älköön siis kukaan koskaan tuomitko toisen uskontoa päältäkäsin!


Minäkin sain täällä eräänlaisen "voimakkaan uskonnollisen kokemuksen". Mainitsin viime postauksessa kallioista, joilla kävin uimassa. Ne todellakin ovat aivan mahtava paikka ja kävin siellä taas istuskelemassa tunteroisen. Ensimmäiselllä kerralla, kun kävin siellä nousin oikein korkealle ja niin kuin mummu ainakin tietää, poden välillä korkeanpaikan kammoa. Siellä korkealla kallion kielekkeellä minut valtasi sanoinkuvaamaton pelko, että kieleke onkin niin ohut tai heikko, että se putoaa painostani alas. Toisaalta maisemat sieltä olivat upeammat kuin mistään muualta: Tyynni järvi, auringon iltainen kajo ja kuikkaparvi järven keskellä METSÄÄ JOKA PUOLELLA JA SE HEIJASTUI TAIVAAN KANSSA JÄRVEN PINTAAN YHTÄ SELVÄSTI KUIN PEILIIN. En halunnut lähteä pois vaan nauttia rauhassa siitä rauhasta, joka ympäröi joka puolella paitsi allani. Se oli suunnaton pelko. Suunnaton, vaikka siihen ei oikeasti ollut mitään aihetta. Ja siinä samassa, kun tämän tajusin, ymmärsin miksi olin siellä; pelon ja rauhan täydellisessä ristiriidassa. Olin siellä, jotta voisin tästedes muistaa aina suurta pelkoa tuntiessani tuon maiseman ja kielekkeen. Jotta voisin muistaa, miten turhaa on pelätä vankan ja ikuisen kallion romahtamista alas. Miten turhaa on pelätä aiheettomasti, kun joka puolella vallitsee rauha.


En tiedä tulenko tänne vielä joskus. Ehkä tule niin kuin muutama mummu ja pappa tuli kahvilaan: Minä oli täällä neljäkymmentä vuotta sitten ja on kyllä maailma muuttunut niistä ajoista! Tai sitten tulen jo ensikesänä. Tai talvena. Tai en koskaan. Sen tiedän, että vaikka mieleni on taas tyyni - ainakin tyynempi kuin lähtiessä - ei tämä paikka saanut minuun luotua mitään pysyvää, vahvaa sidettä. Muistelen varmasti lämmöllä, mutta muistellaanhan syötyä hyvää kakkuakin lämmöllä, vaikkei sitä enää haluaisikaan syödä.


Kiitoksia, täytyy sanoa. Aika kului siivillä. Ensin niin odotettu päivä tuli odottamatta. Opin paljon uutta, toivottavasti myös jotain hyödyllistä. Ja lämmöllä suosittelen Lintulan luostaria kaikille, jotka hetkeksi haluavat päästää irti, hetkeksi haluavat muuta ajateltavaa. Tässä olisi ilmainen ja erikoinen mahdollisuus!


Sinertävät varpaat
vaihtuvat punaan
samaten on mieli levoton
(sinun silmissäsi viaton).
Valitsinko itseni, varpaani, mieleni?
Muistan sen,
kun luulen olevani lihava
ja vihainen.

Usva

Olen juuri herännyt raskaan makeasta unesta. Kello taitaa olla puoli seitsemän. Avasin ikkunan ja lintujen säksätys leijaa sisään maata kokonaan peittävän usvan kera. Jeesus ja Maria hymyilevät loputonta hymyään ikonissa.


Toiseksi viimeinen aamu. Eilen otin itseäni vihdoinkin niskasta kiinni ja kävin uimassa järven poikki kauniille kallioille, joita olen katsellut melkein kaikki kuluneet päivät. Ja se reissu kannatti, sillä näkymät sieltä järvelle olivat jotain aivan uskomatonta.


Eilen tein kahdeksan tuntia mintunlehtien riipimistä. Se on hidasta puuhaa, mutta ei raskasta ja oli aivan uskomattoman ihanaa OLLA ULKONA noiden kamalien kahvilapäivien jälkeen. Tuntuu ihan siltä ku voimat ois virrannu muhun takaisin!


Mutta toivon ja toivon että saisin tänään edes osan päivää vapaata, sillä tänään tulee ensinnäkin kaunis päivä jos aamuaurinkoon on luottaminen ja toiseksikin PITÄÄ PAKATA. Huheijaa juuri ku valtasin koko vaatekaapin ja koko matkalaukku on tyhjä!!!

Pullantuoksuista työtä

Äiti Ksenia sanoi sunnuntaina: " Huomenna Lotta voisi sitten aloittaa tuolla kahviossa, kun Maarit lähtee pois. Siellä olisi sitten pullantuoksuista työtä!" Ihana Äiti Ksenia! Kuulemma puolet venäläisistä tietää, että Suomessa on luostari, jossa asuu Äiti Ksenia. Mistä lie hän suosionsa tai kuuluisuutensa saavuttanut!


Kahvilaan sitten menin maanantaina ilman ennakko-odotuksia. (Tai ehkä odotin suloista työasua, joita olin muilla työntekijöillä nähnyt!) Ensimmäinen päivä oli oikein mukava, vaikka jalkoja pakotti illalla se loputon seisominen ja käveleminen. VOI HERRANJEEVELI, Äiti Gabriela, joka tekee kahvilassa joka päivä 12-14 tunnin työpäivää (siis JOKA päivä kolme kuukautta!!!????) ja leipoo kaiken, mitä siellä myydään, HÄN tekee maaaaaailman parasta korvapuustia (hirveää sanoa, mutta mummu ja Hannu: Se on jopa parempaa kuin Hannun pullat??). Lisäksi hän leipoo aivan taivaallista maustekakkua. Ei hyvänen aika. Ja mantelipikkuleipiä. Oioi. Mutta en voi kuin kauhistella hänen työpäiviään. Eikä hän paljoa istuskele vaan sen ajan, minkä ei leivo, hän valmistautuu leipomaan lisää tai pussittaa pikkuleipiä tai liimaa tarroja rasioihin. Kyselin Äiti Gabrielilta miten hän jaksaa ja hän sanoi vain tyynesti: " Tämä on luostari ja tämän tarkoitus on pyörittää itse itseään. Talvella on sitten enemmän aikaa. Viime kesänä järjestin leipomiset niin, että kerkesin aamukirkkoon, mutta se oli jo aika raskasta." Kuulemma työt voisivat keventyä, jos sisarkunta olisi suurempi. Nunnia täällä on tosiaan yhdeksän.


Olin neljä päivää kahvilassa ja täytyy sanoa, että siinä hävisi lomantuntu tästä reissusta. Kahdeksantuntisia päiviä ja hikiä puskee. Mutta löysimpä itsestäni uuden puolen: "Lotta, iloinen asiakaspalvelija". Tämä jää helposti päälle. Enkö vasta kertonut kaikille, että inhoan tyhjänpäiväistä lätinää ja small-talkkia? Nyt olen neljä päivää tehnyt sitä itse ja OMA-ALOITTEISESTI. Wau. Mutta kiitos ja kumarrus, täällä ei käynyt yhtään - ei yhtään - tympeää asiakasta!


Piampa tämä kokemus loppuu. Mutta ei puhuta siitä vielä! Ote eiliseltä päiväkirjastani:


"MUTTA MINÄ olen todella todella inspiroiva ja aion heittää Viimeisen Tuomioni Kuuhun aivan aivan pian! Sovitus - Täältä tullaan!"


Ja tämä tarkoittaa sitä, että kaikki rakkaani ja kaikki Te, joita en rakkaikseni osaisi sanoa muualla kuin alitajuntani totuudessa: Minä aion lopettaa tuomitsemasta itseäni, jotta voisin nähdä teidätkin sellaisina kuin te olette. Arvatkaas miksi ole tämän päättänyt. Siksi, että näin monen vuoden jälkeen olen hyvin kyllästynyt siihen, etten koskaan muka riitä, mutta kelle muulle minun täytyisi riittää kuin itselleni? Ketä varten minä kampaan hiukseni? Ketä varten puen vaatteeni? Ketä varten heitän ne pois, kun löydän aution rannan? Ole huoleti, rakas, sillä meitä tuomittuja on vielä kaksi ja kun minä olen mennyt, ei sinuakaan voida enää tuomita.

Metsäpäivä

Juttu on nyt niin, että mää en saa kännyllä tänne kuvia, joten ne joutuu odottamaan kotiin paluuta. Saatte sitten jonkulaisen kuvakoosteen!


Viikko tuli täyteen. Alan olla jo sen verran kotiutunu tänne, että mietin tänään tuolla retkeillessä, että hyvä ois "jos olisin kotona puoli viideltä". Kotona. Koti on aika kaukana.


Tänään olen viettänyt vapaapäivää metsässä. Täältä saa jo jonkin verran kypsää mustikkaa ja siinä eräpolkuja samoillessa löysin myös ahomansikkaa juomapullollisen verran. Vaikka täällä käy paljon tuota turistia, eivät he onneksi löydä tämän luostarin parhaita puolia, eli hiljaisia metsiä! (tai sitten ne pelkää sääksiä, joita ei ainakaan minun mielestä ole todellakaan haitaksi asti)


Tänään söin elämäni hirveimmän lounaan. Ruoka oli hyvä (muusia, ahvenrullia, salaattia ja puolukkarahkaa), mutta koska on pyhäpäivä, nunnat söivät meidän kanssa. Se ei vielä ollut hirveää, vaikka Igumenia Mikaela ei hyväksy juttelua ruokapöydässä - selityksenä sille on se, että syödessä kuuluu pitää rukous mielessä, eikä se onnistu puhuessa tai hälinän keskellä -, mutta hirveäksi ruokailu muuttui, kun eräs nunnista luki ääneen tekstiä meidän syödessä. En tiiä mikä teksti se oli, mutta se oli yksi elämäni karmeimmista jutuista, mitä olen ruokapöydässä kuullut! Miten kukaan voi kiittää ja nauttia ruuasta, kun joku kailottaa aivan selän takana "viha on hyvästä, jos sen osaat oikeaan kohteeseen suunnata!" Ja puhuu, miten me emme voi päästä paheistamme niin kauan kuin niiden takana on ylpeys. Voi miten syntisiä me ollemmekaan ja Jumala ei tule meitä armahtamaan, sillä olemme liian ylpeitä! Puhuttiin myös jotain henkisyyden kolmesta portaasta: Ensimmäisellä portaalla Jumala jakaa karamelleja ja suklaata, toisella Hän jakaa armoaan kitsaammin ja kolmannella sinä joudut häntä rukoilemaan.


En sääli näitä nunnia, ja tämä selitti sen miksi muutama näistä nunnista on niin elämäänsä tympääntyneen oloisia. He selvästi ovat ottaneet opiksi jumalansa sanoista ja elävät suu mutrulla ja niin vittuuntuneina kun vaan voi olla, jotta he voisivat päästä jumalansa suosioon. Mikäs siinä.


Minä en usko kuitenkaan sanaakaan siitä Jumalasta, josta nämä puhuvat. En tee ristinmerkkiä ennen ajomatkalle lähtöä, hautausmaan ohi kulkiessa tai ruokailun aloittaessani. MINÄ olen AINOA, joka voin itseni tuomita syntiseksi tai syylliseksi. MINÄ olen ainoa, joka voin murehtia murheeni tai kärsiä kärsimykseni, jotka nekin ole itse itselleni asettanut siihen muotoon. Minun Jumalani ei näe syntejä, ei voi antaa anteeksi, koska ei näe mitään anteeksi annettavaa. Minun Jumalani silmistä jokainen on viaton ja Me olemme yksi. Miten naiivia, mutta miten totta.


Kävin tosiaan eilen Igumenian kanssa kyläkaupassa. Oli hieman epämukavaa, kun Igumenia kysyy ollaanko meidän perheessä uskonnollisia. Vastailin, että joojoo ollaan kyllä hyvinkin uskonnollisia, että aika pitkälle arjessakin välillä näkyy. Miten siinä sitten selittää yhdelle Suomen suurimmista ortodoksisista henkilöistä sitä omaa "harhaoppisuuttaan". Nyt hän ilmeisesti pitää meitä lestadiolaisina. Että terveisiä vaan kotiin sinne. Meidän perheen Raamattuna toimii Ihmeiden Oppikurssi!

Hengellinen muotokuva

Miltä näyttää minun hengellinen muotokuvani? Sen tiedän ainakin, etten todellakaan ole siihen tyytyväinen. Ja sen tiedän, että vaikka pääni ympärillä soisin olevan sädekehän niin kuin ikoneilla on, en ortodoksiksi ala.


Ortodoksinen uskonto on kaunis. Oikein kaunis. Kävin katsomassa yhtenä iltana luostarin jumalanpalvelusta, jossa Igumenia Mikaela (luostarin johtava nunna) lausui rukousta. Ortodoksien rukous ja rukoilu on kunnioitettavaa puhaa, sillä he tekevät sen niin, että heidän rukoukseensa uskoo. Mutta mitenkään tuomitsematta on kysyttävä: Miksi te pyydätte herraa armahtamaan? Miksi te palvotte noita satoja ikoneita, jotka loppujen lopuksi ovat kaikkien muiden silmille vain kuvia? Mikä niistä todella tekee palvomisen arvoisia?


Kukkamatto tehtiin ja tuhottiin. Siitä tuli kaunis ja sata ihmistä tallas sen mäsäksi. Konevitsa-ikoni oli ja sitä juhlittiin ja vietiin pois. Tämä oli suuri juhla.


Asun sammalpolun varrella
Rauhassa rakkaudessa
vaan unessa mää vaellan
keskellä kaupunkeja.


Uskomatonta! Ette usko, mitä mulle tapahtu ku lähdin eilen kävelemään Valamon luostariin vievää luotopolkua pitkin!
Autiotalo metsäpolun varrella, villiintyneet kukkapenkit (kuka tämän kauniin hylkäsi ja miksi jätit kukkasi?) ja särkynyt laituri. Levän peittämät liukkaat kivet ja märkä, tirskuva sammal paljaan jalan alla. Mustan järven rannalla nojaa kivelle alaston vartalo. Harmaa taivas - ja tiedättekö mitä: Joutsen pariskunta, vain muutaman metrin päässä minusta!
Ui, ui, ui sinä tyytyväinen, tyytymätön, rauhallinen, rauhaton. TÄMÄ oli MINUN Jumalani Ihme - enkä tarvinnut armoon ikoneita tai kumarrusta, en leivälleni rukousta. Olen valmiina Sovitukseen. Kuinka kaunista!


Trapessassa me talkoolaiset syödään. Näin edelliseen kappaleeseen hieman täsmennykseksi voin selittää, että täällä on tapana aina ennen ja jälkeen syönnin kääntyä ikonialttariin päin ja ruokailua valvova henkilö lausuu, eli minun korvilleni laulaa ruokarukouksen ja kiitoksen. Sitten alkaa syöminen. Se on hirveää. Ruuat tulee yksitellen suurissa astioissa pöydän päästä ja jokainen ottaa ja antaa astian seuraavalle. Sitten syödään hirveällä vauhdilla, koska kun kaikki ovat syöneet lähtee ruoka kauhealla kyydillä äkkiä pois pöydästä samaa tietä kuin tulikin. Ollaan saatu puuroa nyt. Tosin JÄLKIRUUAKSI????? Voi Jeesus sentään..... Niin, eli ruoka on vallan mainiota - ihanaa, mutta se syödään kauhealla vauhdilla, ainakin mun mittapuulla ja inhoan syödä kiireellä.


Työt talkoolaisena on jatkunu pääosin kasvien keruulla ja kuivaamisella. Täällä kerätään niitä hirveät määrät. Pelkästään voikukanlehtiä pitäis olla kesän lopulle mennessä kerätty 4kg kuivana.


Ostin Igumenia Nektaariusta esittävä ikonin. Huomaa, etten ole kovin perehtynyt tähän uskontoon, koska en tiiä kuka se on.


Laulan lapsille laulua
keskeltä kaupunkia
kun tulet älä saavu
ei täällä olla eloisia.


Kuulemiin.


P.S. Onko huomenna tosiaan perjantai? Menee aika niin vauhdilla, etten tätä menoa kerkeä koskea koulukirjoihin ollenkaan! Sori vaan YO-kokeet XD............. Niija en saanu kuvia tähän koska puhelin. Yritän joku päivä uuestaan.

Symppis-nunnat

Nunnat on kyllä tosi makeita tyyppejä. Niistä ei näy kuin kasvot ja solakat vyötäröt, mutta jo kasvot tekevät niistä sympaattisia ihmisiä: Kirkkaat silmät ja hymyävät ryppysuut. Ne kattoo syvälle silmiin, kun niille puhuu eikä kukaan varmastikaan ole huutanut mitään enää vuosiin.


Mutta kylläpä sain univelkoja heti ensimmäisenä yönä! Liekö tuo johtunut ilta-auringosta suoraan ikkunaan vai valkoisista verhoista (tai tuntemattomasta sängystä, jossa on vanhanaikainen pussilakana peitolle, jota en minä eikä huonetoverini osannut käyttää, joten nukumme vain viltillä)? Kaiken lisäksi olen saanut tänään hirveitä vieroitusoireita puurosta. Tämä on varmaan kuudes päivä iliman puuroa, perkhele! Ja minä kun melkein ainoastaan toivoin, että saataisiin ihanaa kunnon puuroa aamiaiseksi, mutta näköjään täällä suositaan pelkkää leipää ja kahvia/teetä. Ajatelkaas: Neljä ja puoli tuntia aamiaisen jälkeen töitä ja me emme saa edes kunnon virtapommi-puuroa! Mutta ei se mitään. Pöydässä oli sinihomejuustoa ja lounas oli aivana mahtava - ja runsas!!


Huomenna täällä tulee näiden muutaman nunnan (heitä on ehkä about kymmenen, korkeintaan kaksikymmentä) l
ja talkoolaisten lisäksi olemaan satakunta munkkia. Syy tähän on perinteinen konevitša (kuinka kirjoitetaan??????)-ikonin ristisaatto Valamon luostarista. Sitä varten on ollut tänään hirveä hälinä (huomenna kuulemma pahempi) ja on kerätty sekä lupiinia, että saniaista kukkamattoa varten. Ehkäpä näppään teille siitä muutaman kuvan sitten! Mietippä sitä Mamma: KUKKAMATTO AIDOISTA KUKISTA! Eikä se tule olemaan mikään laiha, muutaman kukan riekale soratiellä. Siitä ne sata munkkia sitten tömistelee ja hajottaa meidän vuorokauden hikisen työn, mutta mikäs siinä.


Joko mainitsin, että ruoka on hyvin hyvin hyvin hyvää?


Parasta tähän mennessä on kuitenkin ollut UIMARANTA! Taidan alkaa sen suurkuluttajaksi tällä reissulla. Vuorokauden sisällä olen jo kerennyt kolmesti uimaan ja se on ihanaa, koska ensinnäkin täällä on hiljaista, toiseksi: Vesi on lämmintä (tänään lämpimämpää kuin ilma) ja kolmanneksi: Rannalla ei ole koskaan ketään ja siellä on HUIKEAT MAISEMAT! Meillä on kuulemma yksi kokonainen vapaapäivä kahden viikon ajalla ja jos se on lämmin päivä, ei ole epäilystäkään missä minä sen päivän vietän.


Tällaista siis tänään. Olen hyvin pahoillani kuvattomuudesta, mutta täällä ei ole aikaa eikä halua ottaa puhelinta kauniiseen kätöseen kesken upeiden maisemien.


P.S.
TAIKA! Muista kuvata niitä mun kasveja, ku pääset kotia! Niija poikia - kaikkia kolmea. Mulla on niitä ikävä. Varsinki peikonlehteä ja Eemeliä, koska sää tiiät miten paljon vietän aikaa niitten kahen kanssa kotona.

Luostari

Olen saapunut Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostariin. Täällä on niin hiljaista ettei uskoisikaan... Tänne tullessakin oli henkeä salpaavan kauniit maisemat: Järviä täynnä sinistä valoa, korkeita puita ja kumpuilevaa maata. Tasaisen Oulun jälkeen sieluni lepää noissa maisemissa pelkästään niitä katsellessa.


Kaikki ennakkoluulot karisivat jo ensimmäisen tunnin aikana. Täällä ei työskennellä henkihieveriin asti eivätkä nunnat ole äkäisiä hiljaisia vanhoja eukkoja. Vanhoja he ovat, mutta juttelevat mielellään ja ovat oikein lempeitä ja ymmärtäväisiä. Kukaan ei katso kieroon, vaikkei kuuluisikaan samaan uskontokuntaan tai olisi edes uskossa.


Paikka on kaunis. Tiet ovat reunustettu koivuilla ja joka paikassa on kukkia ja metsää. Vähän matkan päässä rannalla on pieni tsasouna, eli kappeli ja luostarirakennusten keskellä on pieni lampi, jonka rannalla juodaan päiväkahvit.


Talkoolaisia on tullut ympäri Suomea: Sodankylä, Helsinki, Turku... Minä heistä kaikista nuorin (yllätys, yllätys), jos ei lasketa kahta lasta, jotka heidän äitinsä toi opettaakseen heidät suvaitsevaisiksi erilaisia elämäntapoja ja ihmisiä kohtaan (hän kuulemma esittelee heille vaikka minkälaista maailmaa ja maailmankolkkaa).


Kyllä täällä kaksi viikkoa elää. Hyvinkin. Täällä on aikaa palautua kaupungin ja mielen meluista ja rasituksista. Aikaa hiljentää syyllisyys. Aikaa rakastua itseensä uudelleen.


Näissä ajatuksissa, näissä tunnelmissa jään levollisin mielin pienen auringonpaahteisen kappeli rakennuksen penkille istumaan huivipäässä, nilkkoihin ylettävä hame yllä ja mieli varmana ja rauhaisana.