Ei mitään erityistä

"Kun rakastat jotakuta, suot hänelle täydellisen vapauden olla se, kuka hän on,

sillä se on suurin lahja, jonka voit antaa toiselle, ja rakkaus antaa aina suurimman lahjan.

 Sen lahjan minä annan sinulle, mutta sinä et pysty kuvittelemaan, että annan sen sinulle,

koska et pysty kuvittelemaan niin suurta rakkautta. 

Siispä olet päättänyt, että olen ilmeisesti suonut sinulle vapauden tehdä vain niitä asioita, 

joita haluan sinun tekevän.

Aivan niin, uskontonne sanovat, että annan teille vapauden tehdä mitä tahansa, 

tehdä toivomanne valinnat.

Silti kysyn sinulta jälleen:

Olenko minä tehnyt sinusta vapaa, jos kidutan sinua loputtomiin

ja tuomitsen sinut tekemään ikuisesti valintoja, joita en halunnut sinun tekevän?

En ole.Olen tehnyt sinut kykeneväksi.

Olet kykenevä tekemään haluamiasi valintoja, mutta et ole vapaa tekemään niitä.

Et, jos välität lopputuloksesta.

Ja tietysti te kaikki välitätte."

- Neale Donald Walsch - "Ystävyys Jumalan kanssa"

Suosittelen lämpimästi hetkeä (aamulla tai illalla, kun mitään hektistä ei tapahdu ja ajatukset voi keskeyttää/aloittaa rauhassa), jolloin jättää kaiken muun ulkopuolelle ja menee itseensä. Ei tee mitään, ei keskity mihinkään, paitsi itseensä. Musta tuntuu, että oon ihan eri ihminen nyt. Ja kaikkein parasta siinä on se, että tiiän, ettei mun tarvi olla mitään muuta kuin se mitä oon NYT. Kaikki muut voi olettaa, että oon se sama "Lotta", kuin mitä olin eilen tai vuosi sitten, mutta häh häh hää minäpäs tiedän, etten ole enää eilistä ollenkaan. Muistot, tavat tai teot ei kahlitse minua. Olen feenikslintu ja synnyn yö yöltä uudelleen, jotta kokisin mahtavan ykseyden ja tavattoman suuren rakkauden. Haluan nähdä kaikki muut ihmiset, en halua enää nähdä ihmisiä itseni tai omien kokemusteni kautta. 

  Mietin niin paljon - ja tiiän, että saatan toistaa itseäni -, mitä muut ihmiset ajattelee; sukulaiset ystävät. Mutta oikeastaan: mitä väliä? Minä en usko, että kukaan voi aidosti rakastaa ketään, jonka tekoja tuomitsee tai pitää väärinä, häpeällisinä. Aito rakkaus on jotain, missä ei ole odotuksia, rajoituksia tai tarpeita. Ja mitä muuta tämä hieno mielenkiintoinen elämä voisikaan olla kuin antamista?

Jos et satu ymmärtämään minua, niin katso sentään hieno kuva minusta ja miekkosestani päiväunilla :) 

Kävelytie keskellä vatsaa

Minun kai täytyy myöntää - teille ja myös itselleni, vaikka sen kauan kielsin -, että olen rakastunut; en palavasti vaan koleasti. Rakkauteni on kuin rakkaus tähtiä kohtaan: tiedän, ettei häntä voi saavuttaa, mutta rakastan silti hänen äärimmäistä kauneuttaan ja olen utelias hänestä.
  Vaikka hän on tässä ihan lähelläni, olen koettanut tavoittaa häntä, sillä hän ei vastaa minulle vaikka sipaisen poskea tai tartun hänen koukkusormestaan, joka on kuin puun jäätynyt oksa. Hän ei tunnu reagoivan lauluuni tai huokauksiini - huokailen alati hänen läheisyydessään, sillä hän on kuin jäätynyt pisara juuri ennen tipahtamista tai yksinäinen pilvi keskellä yötaivasta ja se jos mikä on kaunista ja hämmästyttävää. Minä olen myös kertonut hänelle, kuvaillut tarkkaan tunteitani siitä, miten ihanaa on, että hän on jo näin pitkään viipynyt lähelläni. Olen kertonut, miten pelkään sitä, että hän lähtee pian pois luotani ja palaa ties millon takaisin (ja tiedän hänen lähtönsä yhtä varmasti kuin sen, että kevät tulee kohta). Hän ei usko minua, joten minä eräänä yönä kirjoitin hänen iholleen sormellani

Sinä olet valo,

sillä heijastat sen kaiken pois sinusta.

Kerro minulle, siksikö olet aina niin kylmä?

Siksikö, että vaikka minun silmäni häikäiset,

ei valoa taikka lämpöä ole sinussa?

Sinun kuoresi hajoaa pelkästä kosketuksesta,

mutta silti peität koko maailmani itselläsi.

Talvi, minä rakastan sinua,

joten ole hyvä ja tuo sukseni takapihalta;

haluan hiihtää sinun vartaloasi pitkin.

(Tein bussipysäkiltä kävelytien keskelle vatsaasi.)

Salvador Dalí sen kuvasi: Ajan pysyvyys

Yläasteaikainen ihastukseni,
minä olin laskenut päivät ja yöt,
jotta tulisit luokseni
kuin aurinko puun takaa
häikäissyt silmäni

Olet vellova edessäni
roikut kiinni ajassa
näinä menneinä hetkinä
olet yhä olemassa
mutta nyt vain tarinaa

Päivätkin ovat muuttumassa usvaksi
-päivät, joita olen pitänyt tiukasti ympärilläni aitoina ja olemuksellisina-
on mahdotonta enää takertua aikaan
kun ei tiedä, taikka tunnista
mitä se on
minäkin hajoan

Mutta kysyn vain
onko mitään lohdullisempaa
kuin Jumalan sana keskellä romaania
säihkyvänä ja iloa pulppuavana
silloin minä kadotin ajan

Minä lopetin odottamisen.

Tarvin aina jotain kannattelemaan mun elämää. En pysy pystyssä ilman Jumalaa, ilman mielikuvitusta, ilman ystäviä. Olen huomannut epäileväni itseäni alati. Teinkö oikein, teinkö väärin? Olenko nyt pulassa, kun olin taaaaas poissa koulusta? Ihailen ihmisiä, jotka ovat itsevarmoja ja kykenevät tekemään mitä vain ilman epäilystäkään omista kyvyistään tai jostain. Haluan kasvaa, kasvaa ulos tästä kuoresta, joka on monta viikkoa puristanut mua sisällään. Haluan repiä sen pois ja paljastaa maailmalle verisuoneni ja lihakseni, jotta voisin olla pelkkä rakkaus. Jos kykenisin rakastamaan itseäni täydellisesti, kykenisin rakastamaan jokaista. (Miltei  näen joidenkin ihmisten hämmennyksen, ehkä raivon tai epäuskon edellistä lausetta kohtaan. Siksipä lainaan rakkaan Neale Donald Walchin kirjaa "Ystävyys Jumalan kanssa": "Kerron sinulle jälleen, että löydät onnesi sisimmästäsi. Siellä muistat jälleen kerran, kuka olet, ja siellä koet jälleen kerran, ettet tarvitse mitään itsesi ulkopuolelta. Siellä näet oman kuvasi kaltaisuudessani. Ja sinä päivänä lakkaat tarvitsemasta mitään muunlaista loppua, ja pystyt vihdoinkin rakastamaan todella aidosti." Kaikki ei ymmärrä, mutta se ei haittaa. Rauhaa)

Taidetta ja syyllisyyttä

Mitäkö olen tehnyt viime aikoina?

Kaikkein päällimäisimpänä asiana mielessä on keikkunut syyllisyydentunto. Miksi en jaksa pitää yhteyttä ystäviin, miksi en näytä välittävän heistä, miksi en jaksa opiskella, vaikka koeviikko hirviöi ihan kulman takana? Tunnen syyllisyyttä tällä hetkellä niin monesta asiasta, etten jaksa ees muistaa mistä. Kaikkein pahinta on se, että välillä tuntuu kuin laiminlöisin itteänikin juuri sillä, että vaan arvostelen mitä teen väärin ja miksen tee jotain. Tää postaus on varmaan tehty juuri syyllisyydentunnosta; haluan koittaa selittää joillekin henkilöille miksi oon niin kaukana (viimeksi se ei oikeen menny niin kuin piti D:).
  Mutta miksi mulla pitäis tuntea syyllisyyttä? En ymmärrä, mikä siitä koulusta loppujen lopuksi tekee niin tärkeän, että mietin arvosanoja kuus viikkoa yötä päivään aina seuraavaan koeruuhkaan asti. Kuitenkaan en välitä niistä numeroista sen jälkeen ku oon ne saanu. Eikä kukaan muukaan välitä, eihän? Ja miksi mun pitäis tuntea syyllisyyttä siitä, etten yksinkertasesti JAKSA tai ole kiinnostunut näkemään ketään muita? Mulla väsyttää tarpeeksi paljon koulun jälkeen jo muutenkin, etten tartte ylinmäärästä ajanviettotapaa. Ja mää uskon, että mulla on niin ihania ystäviä, että ne ei jätä mua vaikka en aina puhuiskaan. Toivon. Olette ihania. Maalaus lievittää stressiä.

Maalauksesta puheen ollen; oon maalannu Jeesusta. Jeesuksen unta. Sillä roikkuu korvista samanlaiset korvakorut kuin minulla. Se on vielä pitkälle valmistumaton.

Hindujen Krishna hare Krishna- mantrat on parasta mitä tällä hetkellä tiedän ja ne sopii tähän maalaukseen mahtavasti. Tunnen Jumalan siveltimen kärjessä.

Mun pikkusisko on tällä hetkellä yksi ainoista ihmisistä, joita jaksan. Ei siis varmaan ole ihme, että aikaa on tullu rutkasti sen kanssa vietettyä. Mulla on paha tapa ruveta hurjaksi Taikan seurassa (tuntuu, että mun syvinolemus vapautuu) ja monesti alan runoilemaan. Me sitten saatiin hyvä idea (eli toisin sanottuna minä puoliksi pakotin, koska olen kauhea isosisko) tehdä video yhdestä mun runosta (joka löytyy täältäkin postauksesta "Miksikö pidän sukkahousuista, monsieur?"). Tässä on lopputulos:
https://www.youtube.com/watch?v=InquxEEiDZw
Me vähän innostuttiin tätä tehdessä ja näitä varmaan ilmaantuu lisää hamassa tulevaisuudessa.

Tässä meille päivän rukous suoraan Jumalalta:

Olen täydellinen,
kun vain olen
ja nyt lopetan stressaamisen,
sillä tulevaisuutta ei ole
vain minä olen.

Yksi niistä tarinoista, joita kirjoitin kurjista

Ja tsilirimpsis! Niin minusta tuli lintu!
Minusta tuli liitevelä pyrstiäinen,
kiljahteleva kuoviainen,
asteleva vaappuainen.
Ei ollut päivää ilman nokkaa tai koukkuvarpaita. Ei päivää ilman sulkasatoa.
Mutta mikä lintu minä sitten olin, jos näin jälkeenpäin voin päättää?
Kottarainen, varis, töyhtöhyyppä vai haukka?
Kuovi, joutsen, sinisorsa vai punatulkku?
On taas varaa valita kuin citymarketin karkkiosastolla...

Linnuista olen pitänyt aina. Ihan kuin koirat ja kissat on lintulajeissakin paljon eroja niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Monia niistä olen tarkkaillut ja monien tapoihin ja luonteenpiirteisiin olen ihastunut. Mutta kurkia minä en ymmärrä. Ne tulevat myöhään kesällä ja lentävät pois aikaisin syksyllä. Ne astelevat soilla kuin kuninkaat ja kuningattaret ja ojentelevat kaarevia kauniita kaulojaan ja siipiään. Ja niiden jalat, voi herttinen sentään! Niillä voisi tanssia tangon kuin tangon ja täydellisesti, sillä niin pitkät ja solakat ne ovat.
  Mutta eniten minua tympii niiden huuto. Minä en ymmärrä sitä, se ei mahdu pieneen kallooni. Kun kuulin kurjen huutavan ensimmäistä kertaa, minut valtasi kauhu. Kylmät väreet tekivät joukkohyökkäyksen selkääni kohtaan ja kurkkuani alkoi kuristaa itku, sillä niin tuskallisen kaunis oli tuo ääni, joka kantautui kaikuen suonreunalta. Se ääni kuulosti siltä, kuin sen ilmoille päästäjä olisi ollut aivan elämänsä partaalla ja halusi näyttää maailmalle sen sielun, joka oli kauniimpi kuin maailma voisi kantaa. Tuo sielu tunkeutui minuunkin korvieni kautta ja sai minut levottomaksi. En enää tiennyt halusinko kuulla tuota ääntä koskaan uudestaan, sillä niin hiuksia nostattava kokemus se oli.
  Minä en totu siihen. Kurkien huuto on käsittämätöntä. Ne eivät vain voi päästää sellaista ääntä, jos eivät edes ole oikeasti kuolemaisillaan! Miten häpeämätöntä, julkeaa on laittaa toinen kärsimään ja ihan vain huvin vuoksi. Ei saa huutaa apua, jos ei oikeasti ole avuntarpeessa! Ei saa huutaa suruhuutoja, jos ei oikeasti tunne surua! Minä olen vihainen kurjille ja minä en halua enää kuulla mitään muuta ääntä tässä maailmassa. Minä haluan viimeiseksi, juuri ennen kuolemaani kuulla tuon hienoimman sävellyksen, mitä on koskaan tehty.
  Siispä; tein päätöksen, että ensikesänä kulkisin joka päivä suolle ase mukanani. Jossain välissä olisi pakko käydä onnenpotku ja löytäisin kurjen, joka suostuisi rykäisemään kurkkuaan. Ja kun se sen tekisi, minä ampuisin ensin itseni ja sitten sen, jotta se jäisi oikeasti meidän kummankin viimeiseksi kiljahdukseksi.


Hah.