Yläasteaikainen ihastukseni,
minä olin laskenut päivät ja yöt,
jotta tulisit luokseni
kuin aurinko puun takaa
häikäissyt silmäni
Olet vellova edessäni
roikut kiinni ajassa
näinä menneinä hetkinä
olet yhä olemassa
mutta nyt vain tarinaa
Päivätkin ovat muuttumassa usvaksi
-päivät, joita olen pitänyt tiukasti ympärilläni aitoina ja olemuksellisina-
on mahdotonta enää takertua aikaan
kun ei tiedä, taikka tunnista
mitä se on
minäkin hajoan
Mutta kysyn vain
onko mitään lohdullisempaa
kuin Jumalan sana keskellä romaania
säihkyvänä ja iloa pulppuavana
silloin minä kadotin ajan
Minä lopetin odottamisen.
Tarvin aina jotain kannattelemaan mun elämää. En pysy pystyssä ilman Jumalaa, ilman mielikuvitusta, ilman ystäviä. Olen huomannut epäileväni itseäni alati. Teinkö oikein, teinkö väärin? Olenko nyt pulassa, kun olin taaaaas poissa koulusta? Ihailen ihmisiä, jotka ovat itsevarmoja ja kykenevät tekemään mitä vain ilman epäilystäkään omista kyvyistään tai jostain. Haluan kasvaa, kasvaa ulos tästä kuoresta, joka on monta viikkoa puristanut mua sisällään. Haluan repiä sen pois ja paljastaa maailmalle verisuoneni ja lihakseni, jotta voisin olla pelkkä rakkaus. Jos kykenisin rakastamaan itseäni täydellisesti, kykenisin rakastamaan jokaista. (Miltei näen joidenkin ihmisten hämmennyksen, ehkä raivon tai epäuskon edellistä lausetta kohtaan. Siksipä lainaan rakkaan Neale Donald Walchin kirjaa "Ystävyys Jumalan kanssa": "Kerron sinulle jälleen, että löydät onnesi sisimmästäsi. Siellä muistat jälleen kerran, kuka olet, ja siellä koet jälleen kerran, ettet tarvitse mitään itsesi ulkopuolelta. Siellä näet oman kuvasi kaltaisuudessani. Ja sinä päivänä lakkaat tarvitsemasta mitään muunlaista loppua, ja pystyt vihdoinkin rakastamaan todella aidosti." Kaikki ei ymmärrä, mutta se ei haittaa. Rauhaa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti