Yksi niistä tarinoista, joita kirjoitin kurjista

Ja tsilirimpsis! Niin minusta tuli lintu!
Minusta tuli liitevelä pyrstiäinen,
kiljahteleva kuoviainen,
asteleva vaappuainen.
Ei ollut päivää ilman nokkaa tai koukkuvarpaita. Ei päivää ilman sulkasatoa.
Mutta mikä lintu minä sitten olin, jos näin jälkeenpäin voin päättää?
Kottarainen, varis, töyhtöhyyppä vai haukka?
Kuovi, joutsen, sinisorsa vai punatulkku?
On taas varaa valita kuin citymarketin karkkiosastolla...

Linnuista olen pitänyt aina. Ihan kuin koirat ja kissat on lintulajeissakin paljon eroja niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Monia niistä olen tarkkaillut ja monien tapoihin ja luonteenpiirteisiin olen ihastunut. Mutta kurkia minä en ymmärrä. Ne tulevat myöhään kesällä ja lentävät pois aikaisin syksyllä. Ne astelevat soilla kuin kuninkaat ja kuningattaret ja ojentelevat kaarevia kauniita kaulojaan ja siipiään. Ja niiden jalat, voi herttinen sentään! Niillä voisi tanssia tangon kuin tangon ja täydellisesti, sillä niin pitkät ja solakat ne ovat.
  Mutta eniten minua tympii niiden huuto. Minä en ymmärrä sitä, se ei mahdu pieneen kallooni. Kun kuulin kurjen huutavan ensimmäistä kertaa, minut valtasi kauhu. Kylmät väreet tekivät joukkohyökkäyksen selkääni kohtaan ja kurkkuani alkoi kuristaa itku, sillä niin tuskallisen kaunis oli tuo ääni, joka kantautui kaikuen suonreunalta. Se ääni kuulosti siltä, kuin sen ilmoille päästäjä olisi ollut aivan elämänsä partaalla ja halusi näyttää maailmalle sen sielun, joka oli kauniimpi kuin maailma voisi kantaa. Tuo sielu tunkeutui minuunkin korvieni kautta ja sai minut levottomaksi. En enää tiennyt halusinko kuulla tuota ääntä koskaan uudestaan, sillä niin hiuksia nostattava kokemus se oli.
  Minä en totu siihen. Kurkien huuto on käsittämätöntä. Ne eivät vain voi päästää sellaista ääntä, jos eivät edes ole oikeasti kuolemaisillaan! Miten häpeämätöntä, julkeaa on laittaa toinen kärsimään ja ihan vain huvin vuoksi. Ei saa huutaa apua, jos ei oikeasti ole avuntarpeessa! Ei saa huutaa suruhuutoja, jos ei oikeasti tunne surua! Minä olen vihainen kurjille ja minä en halua enää kuulla mitään muuta ääntä tässä maailmassa. Minä haluan viimeiseksi, juuri ennen kuolemaani kuulla tuon hienoimman sävellyksen, mitä on koskaan tehty.
  Siispä; tein päätöksen, että ensikesänä kulkisin joka päivä suolle ase mukanani. Jossain välissä olisi pakko käydä onnenpotku ja löytäisin kurjen, joka suostuisi rykäisemään kurkkuaan. Ja kun se sen tekisi, minä ampuisin ensin itseni ja sitten sen, jotta se jäisi oikeasti meidän kummankin viimeiseksi kiljahdukseksi.


Hah.