Onni pienestä kiinni

Tarvitseeko onnen eteen tehdä jotain?

Olen miettinyt sitä paljon. Tuntuu, että asiat, joita haluaa (unelmatyöhön vaadittu koulutus, päälläseisonnan osaava joogi, itsensä täydellinen hyväksyminen) vaativat niin paljon työtä ja vaivaa, että jo sen työmäärän katsominen tekee onnettomaksi (liian laiska, en jaksa harjoitella, olen edelleen liian lihava). Voiko onnen löytää käymällä ensin läpi kärsimyksen ja onnettomuuden?

Monet ihmiset ratkaisevat asian pakenemalla (eli luovuttamalla?). Myös se tekee heistä onnettomia. Päätetään olla yrittämättäkään, koska ei uskota itseen eikä siihen, että oma unelma voisi todella olla tavoiteltavissa. Löydetään korvikkeita, joiden luullaan tekevän meidät vaihtoehtoisesti onnelliseksi. Minulle nuo korvikkeet ovat olleet vaihtelevasti viimeisen vuoden aikana muun muassa pakonomainen arkirutiinien keksiminen, alkoholi, ruuanlaitto (ja erityisesti, erityisesti syöminen) ja levottomasti kaipaamani ja rakentamani erilaiset ihmissuhteet, joita en ole jaksanut kannatella.

Meidän perheessä ollaan kuitenkin siitä erikoisia, että me luotamme niin sanottuihin ihmeisiin. Mikään ei ole sattumaa ja kaiken, mitä todella tarvitset onnesi eteen, tulet saamaan, kunhan olet valmis ottamaan sen vastaan.

Minä en luota läheskään aina. Kuka helvetti nyt oikeasti pystyy ajattelemaan, että jos aamulla kaipaa töihin tai kouluun lähtemistä ja toivoo, että saisi töitä, muttei tee mitään sen eteen vaan katsoo päivän aikana kolme elokuvaa putkeen, leipoo pitsaa, kutoo ja vie vahingossa tärkeitä työpapereita roskiin, tulee kuitenkin saamaan illalla soiton työpaikasta, mihin mitä luultavimmin tulet kirjoittamaan työsopimuksen ylihuomenna? (Tosi tarina tältä päivältä ja en todellakaan ole hakenut tuota työtä.)

Joillekin perheeni ulkopuolella olen puhunut näistä oudoista "uskomuksistani" ja siitä, että meidän elämämme ainoa tarkoitus on, että me olisimme niin sanotusti onnellisia. Minulle onnellisuus tarkoittaa olotilaa, jota ei voi mikään mielen ulkopuolinen väräyttääkään.

Olen luottanut jo niin usein siihen, että jos vain lakkaan kuuntelemasta sitä mieleni pientä ääntä, joka sanoo, että "onnen eteen on tehtävä jotain, koska muuten se ei ole mahdollinen", tulen saamaan kaiken. Niin usein olen syytellyt varsinkin viime päivinä itseäni siitä, että en muka tee mitään järkevää tai kunnollista. Eikö se ole nyt ihan turhan kuuloista, kun tekemättä mitään olen saanut elämääni jotain "järkevää" ja "kunnollista"?

Voin kuvitella, että monet ajattelevat tätä lukiessaan minun vain sluipailevan ja olevan liian luottavainen "sattumia" kohtaan. Varmaan ajattelevat, että minä saan vielä veren makua suuhun, kun leikin liian hyvän tuurin kanssa. Mutta oikeasti, mieti miten asia on; jos et ole nyt onnellinen tilanteeseesi ja huomaat, että onnesi on kamalan kuoleman suon takana, jonka läpi kävelemiseen sinun kuntosi ei ehkä kestä tai oli se onni sitten vaikka vain yhtien yöunien takana, niin onko sitä todella olemassa sielläkään vai kuvitteletko vain? Koska minä en näe sen suon taakse. Näen vain, että voin nyt valita, mihin ajatukseni suuntaan ja mihin olen tyytyväinen tai tyytymätön.

Odotukset itseen

Välillä minulla tulee hylätty olo. Minä alan huomata, että kun kiinnyn joihinkin ihmisiin (ja puhun nyt enimmäkseen romanttisessa mielessä) alan luoda heille odotuksia. "Haluan hänet tekemään kanssani sitä ja tätä. Haluan, että hän välittää minusta ja hyväksyy minut. Haluan, että hän on minun."

Mutta tarvitseeko minun oikeasti tehdä sitä? Tarvitseeko minun alkaa odottaa joltain ihmiseltä asioita, joista jo tiedän, että pakottamalla hänet täyttämään niitä, en saa itsekään mitään, koska pakottaminen on paskaa?

Tunnen oloni erityisesti hylätyksi silloin, kun toinen ei tunnu tarvitsevan minua. Luulen, että minussa on jotain vialla, koska en luo hänelle tarvetta olla kanssani suunnilleen koko ajan. Tai ainakin silloin, kun minä haluaisin. (Joskus haluan vain mennä hänen luokseen ja ottaa kädestä kiinni ja hymyillä. Haluan olla hänen. Olisin halunnut, että hän on minun.) Mutta jos mies ei tahdo olla kanssani, sillä hän pelkää sitoutumista -, joka hänestä on suuri rajoite ja vie häneltä vapauden -, niin miksi minä haluaisin viedä häneltä vapauden? Minä en tahdo sitä.

Mitä siis teen? Mitkä ovat vaihtoehtoni? Jos vain tyydyn olemaan näin ja viettämään aikaa jonkun kanssa satunnaisesti kosketellen ja lähentyen, olenko tyytyväinen? En. Minä tiedän, että jossain taka-alalla minua jahtaisivat sellaiset ajatukset, kuten ”jos olen tarpeeksi täydellinen, hän muuttaa mielensä ja haluaa olla minun” tai ”voin olla hänen kanssaan, mutta etsin koko ajan jotain parempaa, jotain ihmistä, joka haluaa samaa kuin minä”. En vain yksinkertaisesti tahdo enää sellaista ihmissuhdetta, jossa käyn läpi noita ajatuksia. Olen jo käynyt niitä ajatuksia läpi sata kertaa, ja mikä oli lopputulos? Olen edelleen katkera ja jopa vihainen, kun toinen ei ollutkaan sitä, mitä halusin. Tunnen, että olen oikeutettu haukkumaan ja syyttelemään ihmistä siitä, että hän ei vastannut odotuksiani ja hän mukamas pakotti minut tekemään hänen tahtonsa mukaan, kun en voinut häntä pakottaa tekemään minun tahtoni mukaan. En tahdo kääntää rakkauttani ja kiintymystä vihaksi enää koskaan.

Minulle on todella hankalaa hylätä odotuksiani, mutta en tahdo hylätä ihmistäkään. Jos hylkäisin odotukset, ja koettaisin olla tyytyväinen siihen mitä minulle tarjotaan, eikö se tarkoita, että tyydyn johonkin, mistä on myös parempi versio? Jos hylkään ihmisen, tunnen kipua ja hylkääminen ei auttaisi minua elämässäni eteenpäin. En usko, että täällä on ketään, joka täysin vastaisi odotuksiini ja tulisin kohtaamaan saman tilanteen siis aina uudestaan eri muodossa vain.

Luulen, että vastaus tilanteeseeni on siinä, että etsin tyytyväisyyttä itseeni. Jos tunnen oloni kokonaiseksi vain itseni kanssa, en tarvitse muita täyttämään itseäni. Voin ajatella, että odotukset joita luon muille, heijastavat todella vain odotuksia, joita luon itselleni. Haluan, että hän hyväksyy minut (Haluan hyväksyä itseni). Haluan, että hän tekee minut onnelliseksi (Haluan tehdä itseni onnelliseksi). Haluan, että hän rakastaa minua (Haluan rakastaa itseäni). Sillä niinhän me teemme; pystymme näkemään paloja omasta kauneudestamme ja ihanuudestamme ja hertaisuudestamme vasta silloin, kun toinen näyttää niitä meille. Kenties se on se maailmankuulu "salaliittoteoria", kun meidät opetetaan katsomaan itseämme muiden kautta. Mutta muiden kautta katsominen ei tuo esiin totuutta, eihän?