Sattuman kauppaa

Sattumaltako sinut vain kohtasin

Sattumaltako siis tällaiseksi tulin

Ei mitään merkitystä

Ei tarkoitusta

Pelkkää puhdasta sattumaa

Että juuri näin osaan rakastaa?

Voisiko tosiaan olla, että kaikki mitä meille tapahtuu - tai ainakin jotkin tapahtumat - ovat pelkkää puhdasta sattumaa vailla mitään todellista tarkoitusta?

Jos kaikki mitä meille tapahtuu, on jokin sattumanvarainen tulos jostain toisesta tapahtumasta, eihän maailmassa ole mitään järkeä. Tiede ei usko sattumaan vaan todellisiin faktoihin, jotka voidaan todistaa muun muassa matemaattisin keinoin ja vastaus on aina perusteltu ja ainoa oikea. Se ei voi olla sattumaa, koska muutoin vastaus olisi aina eri.

Jos meidän elämämme ei toimi samalla kaavalla kuin matemaattiset laskutoimitukset, se voi merkitä, että meidän elämämme tapahtumat (vastaukset, lopputulokset) ovat summan mutikassa tulleita ja niitä ei mitenkään voi ennustaa, ja jos eläisimme nuo tapahtumat uudelleen, voisi lopputulos olla aivan toinen. Se merkitsisi sitä, että myös ihminen olisi lopulta aivan toinen. Mietin vain, eikö minua olekaan tarkoitettu olemaan juuri se, kuka tällä hetkellä näytän olevan? Vaikka elämäni tapahtumat vaikuttavat päällepäin siltä, että niissä ei ole järkeä ja ne ovat arvaamattomia, voin myöhemmin ajan kuluttua huomata, että niiden merkitys on valtava. Niiden "sattumien" vuoksi minä olen päässyt tähän pisteeseen, enkä voisi mitenkään kuvitella olevani toisenlainen enkä todellakaan haluaisi (toki haluan "kehittyä" ja en tahdo jäädä tähän pisteeseen, mutta se on asia erikseen).

Se, miksi niin usein sanomme jonkun olleen "tuuria ja sattumaa", johtuu usein yksinomaan siitä, että emme pysty ymmärtämään asioiden todellista merkitystä. Me emme voi ennustaa tulevaa (sokeus) ja se on arvaamattoman näköistä juuri sen vuoksi, mutta kerran olemme "vajaakykyisiä" tässä asiassa, voimmeko väittää, että tulevassa ei olisi mitään tarkoitettua?

Uskon myös, että on olemassa Jumala, joka ei todellakaan anna maailman vain ajelehtia sattumassa ja merkityksettömyydessä. Hänellä on päämääriä ja maailmalla on tarkoitus, jokaisella meillä on tarkoitus ja ilman minua maailma olisi epätäydellinen.

Kun lakkaa uskomasta sattumaan, on maailmaan paljon helpompaa luottaa. Ei enää ajattele, että joku tapahtuma olisi jotenkin vahingollinen tai ei-vahingollinen vaan kaikki on vain ja ainoastaan tarkoituksellista ja se tarkoitus on näyttää minulle totuus. On paljon helpompaa, kun ei tarvitse alituiseen pohtia: "Miksi minulle kävi näin?" Vaan ymmärtää, että vastaus näkyy, kun myöhemmin katsot taas menneisyyteesi. Jos on olemassa sattumia, Jumala tekee virheitä. Jos on olemassa sattumia, minä olen merkityksetön ja on aivan sama mitä teen tai yritän, koska en koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Onneksi näin ei ole.

En osaa maalata pilviä, mutta tahdon valoa.

"Et voi siirtyä suurempiin toimiin ennen kuin olet selvittänyt suhteesi ja olet lähimmäisten kanssa rauhassa, rakkaudessa ja sopusoinnussa ilman mielipahaa tai pahansuopuutta. Rikkaruohot on nyhdettävä maasta ennen kuin ne tukahduttavat muut kasvit.

Nyhdä nyt kaikki elämäsi rikkaruohot ennen kuin ne juurtuvat syvälle ja tukahduttavat kaikki kauniit taimet sisälläsi. Et voi kasvaa ja laajeta henkisesti kun sydämessä on vihaa, mustasukkaisuutta, riitaa, suvaitsemattomuutta ja väärinkäsityksiä. Selvitä pian erimielisyytesi ja pidä rakkaus liikkuvana. Älä milloinkaan odota, että toinen tekisi aloitteen. Sinä voit aina tehdä, miksi et siis tekisi sitä nyt ja heti paikalla? Älä siirrä huomiseen sitä mitä voit tehdä tänään.

Esiintuloa odottavat monet asiat, mutta kaiken on tapahduttava oikeasssa ilmapiirissä, rakkauden ilmapiirissä, entistä suuremmassa rakkaudessa."

Eileen Caddy, Ovi sisimpään.

Valintoja valintoja! Niin hurjasti valintoja! Joka hetki ja sekunti! Ei ihme, että päämme tarvitsevat unta ja ilman sitä sekoavat.

Tein valinnan. Suuren valinnan. Tai nyt se tuntuu suurelta. Päätin mihin kouluihin haen kevään aikana ja valintani tuntuvat hyviltä, juuri oikeilta. On hyvä olo.

Minulla on ollut viime viikkoina monia päiviä, joissa hyvä olo on harvassa. Pääni on ollut täynnä sumua ja huolia ja mitä lie rauhattomuutta. En ole ollenkaan tottunut sellaiseen! Yleensä olen niin onnellinen lähes kaikesta mitä ympärilläni tapahtuu. Ymmärrän kuitenkin, että tämä on ollut vain hetkellistä juuri sen vuoksi, että minä en ole mikään masentunut, alakuloinen valittaja enkä todellakaan suostu olemaan! Näissä hetkissä vähintä, mitä itselleen voi antaa, on hyväksyä se olo ja armahtaa itsensä. Ei auta, vaikka kuinka itselleni olen huutanut: "Miksi et naura ja laula ja hypi ja hymyile kaikille niin kuin tavallisesti? Miksi itket lattialla ja mikä muka voi olla niin kauhean huonosti?"

Minä olen surrut, pelännyt ikävää

Minä olen surrut, pelännyt elämää, vihaa, rakkautta, sanoja

Minä olen surrut, vaan en enää

Ei mikään, ei mikään saa mua enää itkemään.

Mutta mitäpä tuota sen enempää muistelemaan. Noita kausia tulee ja menee ja nyt voin taas lähestulkoon yhtä valoisasti kuin aina ennenkin. Laitoin alkuun tuon lainauksen, sillä luulen, että murheeni juurikin ovat liittyneet mielessä kipuileviin, ratkaisettomiin kysymysmerkkeihin, joita joidenkin ihmisten jälkeen on jäänyt. Eikö sanota, että mikään kysymys ei ole tyhmä ja aina on mahdollisuus kysyä? Miksi se silti on joskus niin hankalaa?

En osaa maalata pilviä

vain huulten kaaria,

silmiä.

Jos pilveni eivät onnistu,

liimaan sanomalehdestä taivaan kuvan kankaalle enkä

lannistu.

Anteeksipyyntö teille kaikille, jotka koskaan hylkäsin.

Olen aloittanut muutama viikko sitten onnellisena uudessa työpaikassani henkilökohtaisena avustajana. En sanoin voi kuvata, miten onnekas olin saadessani juuri tämän työpaikan, joka ei tunnu työltä lainkaan!

Jutustelin tänään työnantajani kanssa, joka halusi tietää, mikä on minun "paha puoleni" (hän aloitti utelemisen kyselemällä suhtautumisestani alkoholiin, mitä yleensä pidetäänkin jonkilaisena "totuusseerumina", mutta minusta alkoholi tai sen käyttö ei itsessään tee ihmisestä pahaa tai hyvää, vaan se, kuinka ja millä mielellä ihminen sitä käyttää). Aihe oli sinänsä mielenkiintoinen, koska en ole koskaan ajatellut, että minussa olisi mitään selkeää "pahaa puolta". Olen pitänyt itseäni kilttinä ja myötätuntoisena ihmisenä lähestulkoon läpikotaisin (niin "itserakkaalta" kuin se voi kuulostaakin, mutta varmasti minut tuntevat ihmiset voivat todistaa tämän todeksi, ja minä en välttämättä rakasta näitä piirteitä niin paljon kuin yhteiskunta saattaa rakastaakin).

Siinä jutellessamme minä aloin pohtia ääneen josko minussa sittenkin on jotain pahaa. En täysin osaa vieläkään sanoa, voiko tätä tapaa/piirrettä pitää suoraan sanottuns pahana, mutta itse ainakin ajattelen sitä usein syyllisyydellä ja häpeällä ja siksi mainitsin sen keskustellessamme.

Tapa, josta puhun, on todellakin tuntunut monena, monena viime kuukautena tavalta. Muistan nytkin tätä kirjoittaessani monta kertaa, kun olen sen toistanut ja kannan noita kertoja raskaina hartoillani häveten.

Minä olen nimittäin hyvin innokas tutustumaan uusiin ihmisiin ja olen huomannut, että usein kohdatessani uuden ihmisen hakeudun hänen seuraansa ja haluan tietää hänestä kaiken. Silloin olen täynnä energiaa ja voimaa ja valoa; tunnen hehkuvani ja kykeneväni antamaan tälle uudelle ihmiselle rajattoman määrän rakkauttani ja hyväksyntääni. Tämä on täydellistä ja ihanaa, mutta se, mitä siitä seuraa; se on minusta kamalaa.

Tavattuani uuden ihmisen ja sen "uutuuden viehätyksen" laskeuduttua minun asenteeni muuttuu. Voimani ikään kuin ehtyvät. En jaksa loistaa, en levittää enää tälle ihmiselle rajatonta rakkautta. Alan paeta. Hylkään näitä ihmisiä ympäriltäni. Tuntuu aivan siltä kuin minä olisin ollut se ainoa voima, joka sitä ihmissuhdetta koskaan olisi ollut rakentamassa, ja kun se on poissa ei jäljellä ole enää mitään muuta kuin se ihmettely: "Mikä minussa näin yhtäkkiä muuttui? Miksi en kykene enää vilpittömästi rakastamaan sinua? Miksi alan tuomita sekä sinua että minua?"

Tässä kirjoittaessani huomaan, että todellisuudessa kaikki häpeäni ja syyllisyyteni ovat täysin turhaa. Ainoa, jota todella voin satuttaa, on minä itse. Kun hylkään näin ihmisiä ympäriltäni, koska en yhtäkkiä osaa rakastaa heitä enää, on vain muiden rakkauden hylkäämistä ja minähän siinä olen menettänyt! Enkä olekaan syyttänyt näitä ihmisiä; en todellakaan! Olen vain pohtinut, miksi en kykene kannattelemaan näitä suhteita ja miksi alan pelätä heitä niin kovin.

Luulen, että ongelmani tässäkin asiassa on juuri se liika kiltteys, joka tuntuu tässä elämäntilanteessani jonkinlaiselta teemalta. Vaikka kohtaan uusia ihmisiä vilpittömänä, omana itsenäni, jolloin pystyn juuri levittämään tätä itsevarmuuttani ja voimaani, olen huomannut, että myöhemmin tutustuessani ihmiseen, alan oppia häntä ja ennakoida hänen mahdollisia odotuksiaan minua kohtaan. Tällöin minä alan esittää hänelle sitä roolia, jota elin tutustuessani häneen, mutta voinko olla oma itseni esittäessäni jotain, mitä juuri silloin en ole? Vaikka se rooli olisikin minä joskus edellisellä tapaamiskerralla? Voinko olla sama minä, mitä olin eilen?

En. Minä en vain kykene siihen. Siksi juuri rakastan uusia ihmissuhteita, koska näen uuden, puhtaan mahdollisuuden olla täysin oma itseni nyt ilman, että toinen tietää minusta vielä yhtään mitään eikä hän siten osaa tuomita tai odottaa minulta mitään. Enkä minä liioin häneltä.

Tällaisia minä sepitin osittain sille työnantajallekin. Hän antoi minulle sellaisen neuvon, että "aloita ihan alusta. Hylkää kaikki, sulje ovi ja aloita ihan alusta". Mielestäni tämä oli todella hyvä neuvo, koska vaikka en todellakaan ole "hylkäämässä ihan kaikkia", sillä rakastan monia ihmisiä ja en halua menettää heidän rakkauttaan elämästäni, minä voin hylätä kaikki ne, jotka eivät ole valmiita ottamaan uudenlaista minua vastaan. Sanohan nyt, parahin lukijani, eikö minullakin ole oikeus välillä olla äreä ja väsynyt siinä missä muillakin? Koskaan en ole antanut itselleni täydellistä lupaa siihen muiden ihmisten (paitsi Taikan ja varmaan joidenkin muiden sukulaisten ja parin läheisen ystävän) läsnäollessa ilman suuria tunnontuskia. Haluan uudistua joka päivä. Haluan olla aina tuomitsematta ihmisiä ympärilläni ja haluan olla myös ilman heidän tuomitsemistaan. Minusta siinä on täydellinen hyväksyntä ja täydellinen rauha.

Tarina siitä kuinka hylkäsin rintaliivit ja opin kyseenalaistamaan normeja.

Vähän erilaisempia "paljastuksia" tällä kertaa, kun olen pohtinut viime viikkoina ja kuukausina naiseutta ja omaa ulkoista olemustani (heh, taas) sekä sitä, mitä muille ihmisille voi ja kannattaa kertoa.

Mitä tapahtuisi, jos kertoisin kaikille kaiken, mitä ajattelen ja tunnen?

Minulla on monia ihmissuhteita ja tapahtumia, joista "pimitän" jotain omassa mielessäni. En kerro kaikille, mitä todella mietin vaan on helpompaa kantaa jotain kulissia, joka saattaa suojella minua toiselta.

Mutta voinko minä ennakoida ja tietää toisen reaktion, jos todella antaisin hänen "nähdä sisimpääni"? Luulen, että en voi. Vain hyvin hyvín harvoin ihminen latelee suustaan juuri ne sanat, jotka olen hänen suuhunsa ennalta pistänyt. Vielä harvemmin varmasti hänen tunteensa ovat juuri sellaiset, mitä minä oletan niiden olevan. Usein me ajattelemme, että tiedämme, miten toinen reagoi tiettyyn tekoon tai sanomiseen, mutta voimmeko todella olettaa toiselta mitään? Niin paljon meidän reagointiin vaikuttavat eri tilanteet ja aiemmat tapahtumat. Voimmeko todella tuntea toisemme täysin ja tietää, mitä hän tulee ajattelemaan aina, koska on aiemmin ajatellut niin? Mielipiteet muuttuvat ja sallimme niiden muutoksen itsellemme, mutta sallimmeko toisille?

Minä päätin aloittaa kokeilun, kun huomasin, että pikkuhiljaa näiden kiltin-tytön-kulissien purkaminen saa minut voimaan paremmin ja parantaa myös ihmisiä ympärilläni, kun todella voin vilpittömästi olla sitä, mitä heille "esitän". On raskasta olla kiltti, kun todella haluaisi vain olla oma itsensä ilman toisen miellyttämisen tarvetta 24/7. Mieluummin olisin se omapäinen...

Aloitin kyseenalaistamalla erilaisia asioita. Ihan niinkin yksinkertaisia, kuten rintaliivien käyttö ja kainalokarvojen ajeleminen. Huomasin, että minut on opetettu käyttämään rintaliivejä ja ajelemaan kainaloni, koska se on normi meidän yhteiskunnassamme. Mietin, onko tämän normin takana jokin oikea syy, mutta omakohtaisesti en näistä asioista sellaista löytänyt (paitsi, että kainalokarvojen kauneudesta voidaan kiistellä loputtomiin ja tämä yhteiskunta ei ole tottunut naisten nännien näkyvyyteen). Näiden asioiden mainitsemisella ei sinänsä ole mitään merkitystä tässä postauksessa ja en ole ajamassa tässä mitään free the nipple-kampanjaa tai naisten tasa-arvoa, mutta halusin antaa teille esimerkin tästä "vapautumiskokeilustani".

Koska olen kyseenalaistanut erilaisia asioita, joita yhteiskunta ja ympäristöni minulle on opettanut, olen juurikin huomannut sen, että monien tällaisten asioiden taakse kätkeytyy paljon pelkoa. "Mitä nämä ihmiset ajattelevat, jos huomaavat, että kainaloissani on kahden viikon ajan saanut kasvaa karvaa rauhassa ja en kärsi enää näppylöistä, joita höylät minulle ovat tuottaneet?" "Entä jos nuo nauravat minulle, kun rintani saavat rauhassa hölskyä häpeilemättä, kun juoksen tästä ohi?" Ja sama pelko ei ole vain tässä asiassa vaan myös juurikin sanomisissa ja käyttäytymisissä. En voi laulaa enää ulkona kävellessäni, koska kuusi vuotiaana tajusin sen olevan epänormaalia. En voi sanoa hyvännäköiselle miehelle, että hän on hyvännäköinen, koska saattaisin joutua selittelemään sen olleen vain viaton kehu ja onhan se nyt todella noloa vain kehua ihmisiä.

Haluaisin vapautua niistä peloista, koska asiat, joita pelko estää, tekevät minut oikeasti iloiseksi. Olen ollut todella tyytyväinen valintaani hylätä rintaliivit. Todella tyytyväinen. Olisin maailman onnellisin nainen, jos saisin laulaa aina, kun huvittaa ja kehua komeita miehiä! Olen jo nyt hyvin onnellinen, koska pidän tätä blogia ja pystyn kirjoittamaan mitä sattuu tänne tietämättä yhtään kuka tätä lukee ja kuka nauraa ja kuka haukkuu. Olen tullut täysin siihen tulokseen, että mitä tahansa elämässäni tulee koskaan tapahtumaan, minä haluan vain ja ainoastaan tavoitella onnellisuutta, rakkautta ja mielenrauhaa. Millään muulla ei minulle ole merkitystä ja niiden eteen teen mitä vain (kuten vaikka heitän ne rintaliivit roskiin. Anteeksi tämä hössötys näistä, mutta kun mitä väliä, mikä se muoto on, jossa onni tulee!). Ja tämä blogi on ollut minulle todella hyvä kanava purkaa ajatuksiani, jotta pääsen joskus käsiksi siihen Jumalan konvehtirasiaan!

AAMEN.

"Parrakas nainen polttaa piippuaan"

"Äiti"

"Oikeus"

Paljastuksia osa 2

Tässä jatkoa viime postaukselle. Ihmettelen edelleen, miten voi olla niin hankalaa olla sujut itsensä kanssa. Mikä meidät pakottaa olemaan tyytymättömiä? Mikä meidät pakottaa syyttelemään itseään? Minä en todellakaan osaa sanoa....

On muuten hauskaa kuunnella näitä vuoden takaisia murheita nyt. Puhun tässä muuttamisesta ja tosiaan hieman uudenvuoden jälkeen löysin itselleni täydellisen asunnon, jossa nyt asun kahden kissan kanssa onnellisena. Kanavoinnissa puhutaan siitä, että ei ole väliä paikalla vaan omilla ajatuksilla ja suhtautumisella itseen. Se on totta. Pian muuton jälkeen huomasin, että oloni ei omalla asunnolla parantunut. Aloin haluta sellaisia asioita, kuten parveke ja isompi kylpyhuone... Mikään ei riitä niin kauan kuin ei ole tyytyväinen itseensä.

J: Ja näin sinun oma ajatus itsestä, lähdetäänkö katsomaan sitä syvempää, jotta voisit muistaa, kuinka suurenmoinen on sopu ja hyväksyntä itsensä kanssa ja sen myötä kaikkien kanssa. Miten itseäsi kohtelet?

M: No nykyään vähän paremmin. Tai en tiedä, ainoa ongelma – tai varmaan niitä nyt on muitakin, mutta sellainen, mikä koko ajan hyppii mieleen on just tämä painon heilahtelu. Kun koko ajan pitää lihoa ja laihtua. Se on kyllä sellainen itsetunnon murtaja.

J: Sinulla on niin laaja ymmärrys ja tietoisuus jo rajattomista mahdollisuuksista. Sinulla on niin laaja ymmärrys jo siitä, että itselleen voi olla lempeä, eikös ole?

M: Joo, on ja se on auttanut nyt todella paljon itsetunnossa. En syyttele enää niin paljon itseäni siitä mitä teen tai ajattelen minäkin hetkenä. Yritän elää hetkessä ja juuri niin, että ”minä en ole se eilinen minä tai äskeinen minä”. Tai sitä on hankalaa selittää...

J: ”Minä en ole egoni tai vanhat ajatukseni.”

M: Juuri niin!

J: Voiko ego olla paha tai hyvä?

M: Ei voi.

J: Juuri näin. Koska ne ovat menneet kokemukset. Ja epävarmuuden kokemukset reagoivat aina ensin, kunnes alkaa huomaamaan, mikä on tämän ajatuksen ydin. Onko se paino vai onko se minun vilpitön mahdollisuuteni olla itselleni armelias? Kummasta se tulee, kumpi se on, kumpi minulle merkitsee itseni suhteen? Ruoskiminen vai vapaus? Pakoon juokseminen vai uuden puhtaan hetken kohtaaminen ja mahdollisuudet? Kuka minä oikeasti olen? Ihmissuhteet ja koko maailma on oivallinen kulissi huomata mahdollisuuteni. Olla itselleni armelias eikä itseäni arvostella. Jokaisena hetkenä olen tehnyt sen minkä olen ymmärtänyt ja jos en ole ymmärtänyt, niin voiko ymmärtämätöntä ja tietämätöntä syyttää?

M: Ei voi.

J: Sallisitko kirjoittaa itsellesi ylös, oikein paperille, että voiko koskaan ymmärtämätöntä syyttää?

M: Sallisin.

J: Voiko koskaan ymmärtämätöntä syyttää? Se tuli suoraan tietona sinulta; ei voi.

M: Niin tuli.

J: Voiko koskaan syyttää itseään siitä, että syö liikaa?

M: No kyllä voi.

J: Voiko oikeasti? Onko syyllisyys, pelko ja epävarmuus tarpeen? Vai olisiko mahdollisuus todeta, että kappas vaan, söin vähän itseni täyteen? Juuri se lempeys; ”näytinpä olevani näin nälkäinen ja söin paljon”.

M: No se ei kyllä nälkää ole, enemmänkin sellaista-

J: -lohtua.

M: Niin ja tylsyyttä. Kesät, kun en tee mitään, minä lihon.

J: Tekemisetkin ovat symboleiden symboleita, mutta mikä ajatus on itseä kohtaan; se on kaiken A ja O. ”Saanko olla vapaasti vapaalla?”

M: Silloin tällöin. Tai en syytä vapaasta itseäni, mutta jossain välissä se tylsyys vain tulee ja sitten kun ei ole mitään tekemistä… Sitten ei vaan ole mitään tekemistä ja ei siitä itseään syytä välttämättä, mutta kuitenkin kaipais jotain.

J: Se on niin salakavalaa. Pelko on kuin labyrintti. Se keksii kaikki mahdolliset syyt ettet voisi olla onnnellinen. Se on pelon tehtävä, koska pelolta puuttuu kaikki, kun sieltä puuttuu rakkaus. Pelko ei ole paha tai hyvä asia. Mutta tarvitsetko sinä, voitko katsoa sitä pientä epävarmuutta, voisiko se olla merkityksellinen, kun on niin paljon mahdollisuuksia? Entä kun tulee tylsyys, olisiko mahdollista ajatella: ”Mitä antaisin itselleni nyt ollakseni onnellinen?”

M: Joo, onhan se mahdollista.

J: Ja kun sen kääntääkin mahdollisuudeksi ja huomaat, että tylsyys onkin merkki siitä, että olen unohtanut olla itselleni iloksi. Ja se ruoka on vain symboleiden symboli, se on lohdutus, kun on tylsää. Eikö aika tylsää ole, kun ei voi iloita itsestään?

M: No on tylsää.

J: Ja sen myötä se tylsyys lisääntyy. Ja sen myötä pakoon juokseminen itseään lisääntyy. Sitä kaunista puhdasta, sitä viatonta ja vilpitöntä itseään kohtaan.

M: Tuo on kyllä aika hyvin sanottu. Tuo ehkä selittää sen, että miksi on nyt mennyt tänä syksynä taas mennyt niin kauan aikaa taas löytää itsensä. Tuo viime kesä oli kyllä tosi rankka, että siellä luostarissakin yritin etsiä itseni, mutta en vain löytänyt.

J: Rankaisusta ja arvostelusta et voi löytää itsesi viattomuutta. Mitä enemmän yrität olla maailmalle hyvä, hämmästyttvä sitä enemmän kadotat sen puhtaan vilpittömän mahdollisuutesi olla onnellinen, olla vapaa. Eikö se ollut loppujen lopuksi suunnattoman suuri mahdollisuus olla siellä luostarissa?

M: No joo, oli.

J: Koska se kääntää mahdottomuudet mahdollisuuksiksi. Maailma on ajatusten maailma ja ajatukset valitaan jokaisen sekunnin murto-osassa; suhtautuminen itseen. Kun sinä sanoit, että yritit ja yritit ja yritit löytää itsesi, niin voiko tuomion kautta löytää itsensä viattomuutta?

M: Tuomion kautta ei.

J: Eikö sitä löydä arvostelun ja tuomion kautta huonommuutensa? ”Miksi en pysty, miksi en löydä?”

M: Siis kyllähän siellä oli ihanaa, mutta sitten kun tuli sen jälkeen kotiin ja toivoin, että se olisi tehnyt sellaisen mullistavamman muutoksen, että loppukesä ois mennyt mukavammin, mutta kaikki olikin ihan samalla lailla.

J: Mutta haluatko sitä enää, että kaikki on ihan samalla lailla?

M: No en.

J: Juosta pakoon itseään?

M: En todellakaan.

J: Ja siinä ollaan juuri sen uuden edessä. Sen uuden puhtaan hetken edessä.

M: Mutta mitä minun sitten pitäisi tehdä, koska olen miettinyt, että pitäisikö minun vaikka muuttaa kotoa. Olen katsonut asuntoja ja miettinyt, että jos vain lähtisin kotoa keskellä vuotta, mikä ei käy järkeen, mutta tiedän, että järkeä ei kannata tällaisissa asioissa kuunnella niin paljoa… Mutta sitten olen tästäkin tosi epävarma enkä tiedä auttaisiko se yhtään mitään, koska kuitenkin pitäisi tehdä mielenmuutos ensin eikä vain muuttaa ensin. Se on vähän sama kuin se parisuhde-asia, mistä yhteiskanavoinnissa juteltiin, että jos tuntuu yksinäiseltä niin poikaystävä ei siinä asiassa auta. Muutos on tehtävä omassa päässä. Joten auttaako se muuttaminenkaan sitten?

J: Mitä on järki?

M: Egon puhetta.

J: Ja se on järkeilyä: ”Mut, eiku, voi ku, ei ku, mitä teen, ei näin, ei tääkään onnistu”. Eikö se ole jatkuvaa analysointia?

M: On.

J: Ja kuitenkin sinä tiedät sisimmässäsi, että ei paikalla ole merkitystä. Ja kuitenkin sinä tiedät todella sen, että aina kun pakotat itseäsi tulet aina kokemaan tylsyyttä.

M: Niin, mutta kun en tiedä pakotanko itseni asumaan kotona vielä…

J: No, kun kaikki on samanlaista, mitään muutosta ei tule: ”Pakoon, pakoon!”

M: Eli se on ihan sama muutanko vai jäänkö kotiin?

J: Aivan sama.

Harri: Sinullahan oli esimerkki siitä luostarin keikasta.

M: Niin…

J: Sillä paikalla ei ole merkitystä vaan merkitystä on ainoastaan sillä, että kohtelet itseäsi lempeästi. Ja kun kohtelet itseäsi lempeästi, eikö se tuo turvaa eikä turvattomuutta?

M: Tuo.

J: Maailma sanoo, että se on itsekästä, se itsensä kohteleminen lempeästi. Täytyy palvella muita, täytyy olla yhteiskunnallisesti hyväksytty kaikkialla ja heti tulee syyllisyys, kun ei siihen riitä. Mutta kumman maailman haluat nähdä; onnellisen maailman, jossa on rajattomat mahdollisuudet yhä uudelleen ja uudelleen muistaa olla itselleen lempeä. Mikään ulkoinen teko tai mikään ulkoinen paikka ei tuo mitään muuta kuin sitä, että aina haluaisi jotain uutta ja uutta; mikään ei tyydytä, loputon kierre, kun ei ole itselleen mahdollisuus ja arvokas. Miten kohtaat itsesi, siten kohtaat maailman, oletko kuullut?

M: Olen kuullut.

J: Ja olet myös lukenut paljon. Ja näin voi oikeasti itseltään kysyä haluaako onnellisen maailman vai haluaako tämän järjestetysti syytöksen maailman, kun ei anna mahdollisuutta itseään kohtaa, kun ei pysty; kaikki on tylsää. Kumman haluat?

M: No kyllä minä sen onnellisen maailman mielelläni ottaisin.

J: Jokainen haluaa sen. Ei ole ainoatakaan, joka iloitsisi kaikista ristiriidoista mielessä. Et koskaan ole ajatellut, että tämä ongelma onkin ihanaa. Vai oletko?

M: No nyt kyllä tuli mieleen toissapäiväinen, kun olin kokkaamassa kalapihvejä ja sitten tuli sellainen olo juuri tästä lihomisesta ja laihtumisesta, että kokeiltaisiinko vielä kerran? Otettaisko vielä ensi kesänä ja minä näytän sinulle, että nyt tämä menee hyvin! Siinä tuli sellainen olo, että tämä on hauskaa tämä ”ongelma”, siitä ei tarvitse tehdä ongelmaa.

J: Eli osasit nauraa sille ongelmalle.

M: Niin ja sitä minä tarkoitan sillä, että on parantunut todella paljon ajatukset tätäkin asiaa kohtaa, vaikka se on edelleen rankka. Mutta pystyn mun blogissa kirjoittamaan siitä ja kavereille heittämään vitsiä.

J: Heittämään sen huumoriksi. Ja aina on kysymys siitä, mikä on suhde itseen. Sellainen suhde on myös kaikkeen, mitä näet ja koet. Mutta tarvitseeko mennä rankan kautta? Tarvitseeko järjestää itselleen rankkoja kokemuksia?

M: Ei varmaan tarvitsisi.

J: Se on nyt avainkysymys. Se on todella avainkysymys sinulle. Haluatko vielä hyökätä pelkoa vastaan? Haluatko vielä hyökätä epävarmuutta vastaan? Haluatko vielä hyökätä tylsyyttä vastaan? Vai haluatko katsoa, että se ei muuten taida merkitä minulle enää yhtään mitään.

Paljastuksia osa 1

Niin kuin varmasti jotkut ovat minun tekstejäni luettuaan huomanneet, minulla on tapa suhtautua ihmissuhteisiin ja maailmaan omalla tavallani. Tälle on syynsä ja sen aion teille nyt paljastaa.

Minä uskon Jumalaan. Se ei ole mihinkään uskontoon, lahkoon tai kirkkoon sidottu Jumala. Se on Jumala, joka on meissä kaikissa ja joka puolella. Me olemme Jumala. Jokainen meistä on, joten se tekee meistä yhtä. Eli, kun sanon, että Jumala on meissä kaikissa ja joka puolella, olen luopunut yhdestä uskonnosta, koska olen alkanut uskoa kaikkiin (en nyt kirjaimellisesti tietenkään).

Monille sanat, kuten "uskonto", "Jumala" ja "Jeesus" assosioivat jotain, mikä ei katsota eduksi, mikäli noihin tuntee vetoa. Tai tällaisen käsityksen olen saanut, mutta se voi olla vain omaa pelkoani. Sen vuoksi kerron harvoin minulle hyvin tärkeästä ja merkityksellisestä asiasta tai käytän sanoja "mielenmuutos" tai "maailmankatsomus". Mutta kun aletaan puhua syistä, miksi olen alkanut muuttaa mieltäni pois pelon ajatuksista ja mikä saa minut katsomaan maailmaa näin; tarvitsen vähintäänkin sanaa "Jumala". Auts.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin minä luen Jeesuksen kirjoittamaa kirjaa ja käyn keskustelemassa hänen kanssaan niin kutsutuissa kanavoinneissa. Kirja on Ihmeiden Oppikurssi ja sitä voidaan nimittää "nykyajan Raamatuksi". Kanavoinneissa on kyse eräästä ihmisestä, joka vajoaa transsiin ja häneen laskeutuu mikä lie Pyhä Henki, Jeesus, Buddha, onko nimillä väliä, kun saan häneltä hyvää matskua mieleen?

Olen huomannut, että ihmiset kääntyvät pois heti kuultuaan jotain sellaista, kuten"Jeesuksen sanelema kirja" tai "hän laskeutui transsiin ja antoi minulle parhaimmat elämänohjeet, mitä olen koskaan elämässäni saanut". Heistä se kuulostaa huuhaalta, joten se on sitä, mutta entä, jos voisit tuon huuhaan avulla vapautua kaikista KAIKISTA peloistasi ja murheistasi? KAIKISTA. Minä en siinä vaiheessa enää välitä, vaikka se olisikin ollut Saatana, joka siellä minulle sepittää niitä juttuja, koska minulla on niin hyvä, turvallinen ja rakkauden täyteinen olo.

Koska olen äitini kanavointeja kuunnellessa todennut, että hänen murheensa ovat myös minun murheitani eri muodossa ja hänelle annetut vastaukset soveltuvat myös minun elämääni, olen päättänyt jakaa teille viime vuoden (11.2015) kanavointini. Tosin kirjakielisemmässä muodossa, jota olen muuttanut hieman kirjakielisemmäksi, jotta minun "mää":t ja "niin ku":t eivät särähtelisi silmiin.

Tekstiä mahtuu todella paljon yhteen ja puoleen tuntiin, joten jaan siitä vain osia siinä tahdissa kuin kerkeän kirjoittamaan. Olen myös päättänyt muuttaa nimet vain satunnaisiksi kirjaimiksi, jotka eivät siis kerro muiden henkilöiden todellisista nimistä mitään, koska puhun kanavoinnissa todella henkilökohtaisista asioista ja ihmissuhteista enkä tahdo vahingossakaan loukata ketään, jos joku tunnistaa itsensä tai toisensa rivien välistä.

Toivon, että mahdollisimman moni saisi tästä irti jotain niin kaunista ja vapauttavaa, mitä minä olen saanut ja olen edelleen halukas ottamaan vastaan <3

Joku pyhä henkilö, jonka kanssa juttelen: Terveppä terve!

Minä: Terve!

J: Ja mitä sinulle merkitsee sanoa ystävillesi ”moi, terveppä terve”?

M: No sitä että, no en tiedä...

J: Iloisia juttuja, vailla muotoa.

M: Niin, joo.

J: Ja kun ilo on mielessäsi, ajatuksissasi, eikö se silloin ole kaikkein helppoa?

M: Joo. Ei siinä yleensä tarvitse ystävien kanssa miettiä, kun niitä tervehtii, että onko tässä nyt iloinen tai surullinen; tai se ”terve” on sellainen, että ”kivaa kun olet siinä”. En osaa selittää, mutta se on ihanaa.

J: Juuri siksi minä sanon aina, että terveppä terve, koska se ei selityksiä kaipaa. Siinä ei tarvitse tutkailla, mitä sanoisin, vaan se on automaattista. Se on niin automaattista iloisesti tervehtiä, koska se tulee sisimmän ilosta.

M: Joo… Tästä just tulee heti mieleen – tietenkin, ei ole sattumaa – tämä P, jonka kanssa varsinkin nyt eilen oli ongelmia siinä, että minä lupasin mennä hänellä käymään ja sitten minä en mennytkään, mutta menin sitten A:n ja K:n kanssa – kuitenkin -, vaikkas sanoin P:lle, että olen väsynyt. Mikä se on, että minun pitää aina perua kaikki, mitä minä P:n kanssa sovin? Että hänen kanssa se ei ole semmonen automaattinen ”terve” vaan se on sellanen pakotettu ”terve, mää oon tosi ilonen ja ei yhtään väsytä eikä ärsytä”. Tää on tosi hankala ihmissuhde mun mielestä. Että miksi sen pitää olla niin just P:n kanssa?

J: Sallitko, että katsotaan vähän syvempää, mikä hänessä ärsyttää?

M: Joo, sallin.

J: Kerro vaan.

M: No tuota siis ensinnäkin minua alkaa heti ärsyttää, kun jossain keskusteluryhmässä esimerkiksi keskustelen hänen kanssa - tai siinä on muitakin keskustelemassa - ja minä vaan luen sitä silleen ulkopuolisen silmin nykyään, että en ota siihen yhtään osaa, koska muuten meillä tulee P:n kanssa hirveä konflikti siinä, koska minua ärsyttää kaikki mitä se sanoo. Ihan kaikki. Melkeen aina. En tiedä miksi, mutta se vaan on niin nykyään. Ja sitten kun mietin, että jos joku toinen sanoisi niin, niin ei minua ärsyttäis, vaikka A tai B tai C niin ymmärtäisin häntä, mutta sitten kun se on P niin olen ihan raivon partaalla.

J: Otetaanko huumori mukaan?

M: Joo, todellakin!

J: Kun sinua ärsyttää P, niin sinä katsot peiliäsi.

M: No sitäkin olen miettinyt, että minustahan se johtuu, että ei se ole P:n vika ja sen takia minä sitä mukavaa varmaan yritän esittääkin aina.

J: Ja kun sinä yrität esittää mukavaa, sinä olet vieras itsellesi.

M: Niin.

J: Et ole luonnollisimmillasi etkä aidoimmillasi. Tässä sinä huomaat, että haluat, että P hyväksyisi sinut.

M: Mm.

J: Toivot sitä jopa niin pitkälle, että sinä esität vierasta itsellesi. Hupsheijakkaa. Koska sinä tiedät, että jokainen hankalin ihmissuhde; se onkin minulle lahja.

M: Joo.

J: Koska hänessä joko kohtaat viattomuuteni tai kadotan itseni. Kun sinä esität jotain muuta, sinä kadotit itseni.

M: Ja sitten minä vain pakenen sitä, niin kuin nyt pakenen P:tä, niinkö?

J: Täsmälleen. Ja kaikki se juontaa kaikkien uniin arvottomuudesta ja syyllisyydestä; ”riitänkö hänelle sellaisena kuin olen vai tuleeko minun esittää jotain hänelle, jolloin vieraannun viattomuudestani?” Ei todellakaan ole sattumaa, että sinulla on tällainen ystävä vaan se on lahja sinulle. Sinä pakenet ainoastaan itseäsi, kun hän näyttelee sen teatterin sinulle, kaikkine odotuksineen, millainen sinun tulisi olla, että olisit hyväksytty.

M: Niin, se käy järkeen…

J: Ja näin se voi muuttua kerta voitolla. Sinä tiedät, mitä on kohdata jokainen ihminen. Jokainen kohtaamasi; hänessä joko kadotat itsesi tai löydät itsesi. Katsotaanko vähän syvempää, mistä alkoi suhde P:hen?

M: Joo. No siis, alunperinhän minä olin ihastunut P:hen ja no olen huomannut nykyään, että aina, kun minulla tulee sellainen syvällisempi ihmissuhde, minä alan ihastua siihen henkilöön. Ja myöhemmin se on yleensä kääntynyt sellaiseksi tosi lämpimäksi ihmissuhteeksi, niin kuin kävi myös P:n kanssa. Ja sitten siinä oli varmaan pari kuukautta, kun me oltiin varmaan parhaat kaverit ikinä ja joka päivä näin häntä ja kaikki oli ihanaa. Se oli tosi mukavaa, mutta jossain välissä minä jotenkin väsyin siihen tai jotkin asiat alkoivat ärsyttää tai en edes muista, mitä siinä tarkkaan ottaen kävi. Sitten se vaan on kääntynyt tällaiseksi ja nyt olen koittanut paeta sitä ihmistä varmaan yli vuoden ja koittanut vain päästä hänestä eroon.

J: Kantsiiko alistuminen ja uhrautuminen ja liika kiltteys?

M: No ei, ei todellakaan.

J: Kun sinä sanoit, että sinä ihastuit häneen, silloin sinä näit hänen vilpittömyytensä.

M: Niin.

J. Sen valon pisaran, joka hänessä oli, että sinäkin voisit ihastua itseesi; siihen valonpisaraan. Ja näin hiipi pikkuhiljaa kriittisyys ja rupesi ärsyttämään, koska et löytänyt sitä samaa ihastusta itseäsi kohtaan.

M: Ai siitäkö se johtui…

J: Eli hän toimii peilinä. Ja nyt kun sinulla on halukkuus ymmärtää, mistä se johtui, niin sinulla on myöskin mahdollisuus ymmärtää. Ei P:ssä ole mitään vikaa eikä ole minussakaan mitään vikaa. Ja kun hän sai kokemuksen siitä, miten viatonta ja vilpitöntä teidän ystävyys oli, hän oli hyväksytty juuri sellaisena kuin hän on. Niin nyt se on kääntynytkin rakkauden pyynnöksi, että ”huomaisitko minut edelleen sellaisena kuin olen”. Se on puolustuksesi eli vastahyökkäykseksi kääntynyt, kun molemmat ovat pettyneet odotuksiin itseänsä kohtaan. ”Millainen minun tulisi olla, että minä riitän?”

M: Niin no siitä minulla on niin huono omatunto sitten tullutkin, kun tietää, että P:kin muistaa sen ajan, kun olin hänelle tosi tärkeä ja se oli minulle tosi tärkeä. Pystyimme puhumaan ihan kaikesta ja sitten minä yhtäkkiä vaan etäännyn tosi paljon ja lähden pois ja sanon, että ”ei nähdä enää ikinä”. Hirveitä asioita oon sanonut hänelle.

J: Vain ja ainoastaan huonolla omalla tunnolla eli omalla syyllisyydellä.

M: Niin mitä sillä?

J: Omalla syyllisyydellä, olkoon se pieni tai suuri, olkoon se niin pieni epävarmuus kuin tahdot; ”en enää haluakaan katsoa häntä viattomuudella ja vilpittömyydellä”. Mutta entäpä, jos maailman ainoa tarkoitus onkin parantaa kaikki maailman ihmissuhteet, kun suhde itseen paranee?

M: Niinhän minä olen kuullut, että kun itsensä kanssa on ”täydellisessä harmoniassa”, niin sitten on kaikkien muittenkin kanssa.

Onni pienestä kiinni

Tarvitseeko onnen eteen tehdä jotain?

Olen miettinyt sitä paljon. Tuntuu, että asiat, joita haluaa (unelmatyöhön vaadittu koulutus, päälläseisonnan osaava joogi, itsensä täydellinen hyväksyminen) vaativat niin paljon työtä ja vaivaa, että jo sen työmäärän katsominen tekee onnettomaksi (liian laiska, en jaksa harjoitella, olen edelleen liian lihava). Voiko onnen löytää käymällä ensin läpi kärsimyksen ja onnettomuuden?

Monet ihmiset ratkaisevat asian pakenemalla (eli luovuttamalla?). Myös se tekee heistä onnettomia. Päätetään olla yrittämättäkään, koska ei uskota itseen eikä siihen, että oma unelma voisi todella olla tavoiteltavissa. Löydetään korvikkeita, joiden luullaan tekevän meidät vaihtoehtoisesti onnelliseksi. Minulle nuo korvikkeet ovat olleet vaihtelevasti viimeisen vuoden aikana muun muassa pakonomainen arkirutiinien keksiminen, alkoholi, ruuanlaitto (ja erityisesti, erityisesti syöminen) ja levottomasti kaipaamani ja rakentamani erilaiset ihmissuhteet, joita en ole jaksanut kannatella.

Meidän perheessä ollaan kuitenkin siitä erikoisia, että me luotamme niin sanottuihin ihmeisiin. Mikään ei ole sattumaa ja kaiken, mitä todella tarvitset onnesi eteen, tulet saamaan, kunhan olet valmis ottamaan sen vastaan.

Minä en luota läheskään aina. Kuka helvetti nyt oikeasti pystyy ajattelemaan, että jos aamulla kaipaa töihin tai kouluun lähtemistä ja toivoo, että saisi töitä, muttei tee mitään sen eteen vaan katsoo päivän aikana kolme elokuvaa putkeen, leipoo pitsaa, kutoo ja vie vahingossa tärkeitä työpapereita roskiin, tulee kuitenkin saamaan illalla soiton työpaikasta, mihin mitä luultavimmin tulet kirjoittamaan työsopimuksen ylihuomenna? (Tosi tarina tältä päivältä ja en todellakaan ole hakenut tuota työtä.)

Joillekin perheeni ulkopuolella olen puhunut näistä oudoista "uskomuksistani" ja siitä, että meidän elämämme ainoa tarkoitus on, että me olisimme niin sanotusti onnellisia. Minulle onnellisuus tarkoittaa olotilaa, jota ei voi mikään mielen ulkopuolinen väräyttääkään.

Olen luottanut jo niin usein siihen, että jos vain lakkaan kuuntelemasta sitä mieleni pientä ääntä, joka sanoo, että "onnen eteen on tehtävä jotain, koska muuten se ei ole mahdollinen", tulen saamaan kaiken. Niin usein olen syytellyt varsinkin viime päivinä itseäni siitä, että en muka tee mitään järkevää tai kunnollista. Eikö se ole nyt ihan turhan kuuloista, kun tekemättä mitään olen saanut elämääni jotain "järkevää" ja "kunnollista"?

Voin kuvitella, että monet ajattelevat tätä lukiessaan minun vain sluipailevan ja olevan liian luottavainen "sattumia" kohtaan. Varmaan ajattelevat, että minä saan vielä veren makua suuhun, kun leikin liian hyvän tuurin kanssa. Mutta oikeasti, mieti miten asia on; jos et ole nyt onnellinen tilanteeseesi ja huomaat, että onnesi on kamalan kuoleman suon takana, jonka läpi kävelemiseen sinun kuntosi ei ehkä kestä tai oli se onni sitten vaikka vain yhtien yöunien takana, niin onko sitä todella olemassa sielläkään vai kuvitteletko vain? Koska minä en näe sen suon taakse. Näen vain, että voin nyt valita, mihin ajatukseni suuntaan ja mihin olen tyytyväinen tai tyytymätön.

Odotukset itseen

Välillä minulla tulee hylätty olo. Minä alan huomata, että kun kiinnyn joihinkin ihmisiin (ja puhun nyt enimmäkseen romanttisessa mielessä) alan luoda heille odotuksia. "Haluan hänet tekemään kanssani sitä ja tätä. Haluan, että hän välittää minusta ja hyväksyy minut. Haluan, että hän on minun."

Mutta tarvitseeko minun oikeasti tehdä sitä? Tarvitseeko minun alkaa odottaa joltain ihmiseltä asioita, joista jo tiedän, että pakottamalla hänet täyttämään niitä, en saa itsekään mitään, koska pakottaminen on paskaa?

Tunnen oloni erityisesti hylätyksi silloin, kun toinen ei tunnu tarvitsevan minua. Luulen, että minussa on jotain vialla, koska en luo hänelle tarvetta olla kanssani suunnilleen koko ajan. Tai ainakin silloin, kun minä haluaisin. (Joskus haluan vain mennä hänen luokseen ja ottaa kädestä kiinni ja hymyillä. Haluan olla hänen. Olisin halunnut, että hän on minun.) Mutta jos mies ei tahdo olla kanssani, sillä hän pelkää sitoutumista -, joka hänestä on suuri rajoite ja vie häneltä vapauden -, niin miksi minä haluaisin viedä häneltä vapauden? Minä en tahdo sitä.

Mitä siis teen? Mitkä ovat vaihtoehtoni? Jos vain tyydyn olemaan näin ja viettämään aikaa jonkun kanssa satunnaisesti kosketellen ja lähentyen, olenko tyytyväinen? En. Minä tiedän, että jossain taka-alalla minua jahtaisivat sellaiset ajatukset, kuten ”jos olen tarpeeksi täydellinen, hän muuttaa mielensä ja haluaa olla minun” tai ”voin olla hänen kanssaan, mutta etsin koko ajan jotain parempaa, jotain ihmistä, joka haluaa samaa kuin minä”. En vain yksinkertaisesti tahdo enää sellaista ihmissuhdetta, jossa käyn läpi noita ajatuksia. Olen jo käynyt niitä ajatuksia läpi sata kertaa, ja mikä oli lopputulos? Olen edelleen katkera ja jopa vihainen, kun toinen ei ollutkaan sitä, mitä halusin. Tunnen, että olen oikeutettu haukkumaan ja syyttelemään ihmistä siitä, että hän ei vastannut odotuksiani ja hän mukamas pakotti minut tekemään hänen tahtonsa mukaan, kun en voinut häntä pakottaa tekemään minun tahtoni mukaan. En tahdo kääntää rakkauttani ja kiintymystä vihaksi enää koskaan.

Minulle on todella hankalaa hylätä odotuksiani, mutta en tahdo hylätä ihmistäkään. Jos hylkäisin odotukset, ja koettaisin olla tyytyväinen siihen mitä minulle tarjotaan, eikö se tarkoita, että tyydyn johonkin, mistä on myös parempi versio? Jos hylkään ihmisen, tunnen kipua ja hylkääminen ei auttaisi minua elämässäni eteenpäin. En usko, että täällä on ketään, joka täysin vastaisi odotuksiini ja tulisin kohtaamaan saman tilanteen siis aina uudestaan eri muodossa vain.

Luulen, että vastaus tilanteeseeni on siinä, että etsin tyytyväisyyttä itseeni. Jos tunnen oloni kokonaiseksi vain itseni kanssa, en tarvitse muita täyttämään itseäni. Voin ajatella, että odotukset joita luon muille, heijastavat todella vain odotuksia, joita luon itselleni. Haluan, että hän hyväksyy minut (Haluan hyväksyä itseni). Haluan, että hän tekee minut onnelliseksi (Haluan tehdä itseni onnelliseksi). Haluan, että hän rakastaa minua (Haluan rakastaa itseäni). Sillä niinhän me teemme; pystymme näkemään paloja omasta kauneudestamme ja ihanuudestamme ja hertaisuudestamme vasta silloin, kun toinen näyttää niitä meille. Kenties se on se maailmankuulu "salaliittoteoria", kun meidät opetetaan katsomaan itseämme muiden kautta. Mutta muiden kautta katsominen ei tuo esiin totuutta, eihän?

Kaarle kukkamekkoineen

Tekee mieli kirjoittaa taas. Välillä tulee kausia, jotka vierähtävät niin pitkiksi, että kuvittelee menneettavat lopullisesti haudatuiksi - kuten kuvittelen tämän blogin kirjoittamisen kanssa jo käyneen -, mutta onneksi mitään hengittävää ei todella oikeasti haudata ennenaikojaan.

Kirjottaminen tuntui vaikealta myös kevään yo-kirjoitusten jälkeen. Niin kuin silloin kirjoitin; äidinkieli ei mennyt aivan niin kuin piti.
  Nyt elokuussa koulun jälleen alettua sain uuden todistuksen kirjoitustaidoistani: MINÄ OSAAN. Vanha taito ei ollut kadonnut minnekään. Olen jälleen täynnä varmuutta ja voimaa. Olen voittamaton yo-uusinnoissa! Ja täällä blogissani myös.

Tämän blogin kanssa minulla on myös ollut joitain epämiellyttäviä ajatuksia, kuten vaikkapa miksi minä teen tätä? Mikä minun teemani on? Olen pohtinut pitäisikö aloittaa puhtaalta pöydältä ja tehdä esimerkiksi ruoka-/leivontablogi (olen nykyään hulluna ruuanlaittoon ja leipomiseen, mahtavaa terapiaa!) tai vain taiteelle omistautunut blogi. Plääh. Molemmat varmasti kaatuisivat pian tai innostukseni lopahtaisi muutaman postauksen jälkeen. Miksi rajoittua yhteen osioon, kun voin käyttää kaikkia?
  Joten täsmentääkseni sekä itselleni että teille lukijoille: Tämä blogi jatkaa niin kuin ennen eli "julkisena päiväkirjana".

"Voi perkele! Kaksi ikkunaa sivulle: Joku mies nojaa siellä tupakoimassa! Sanoako jotain vai ollako hiljaa??
  Mahtava ilta!"

Minulla on uusi maalausprojekti meneillään. Olen saanut ihan viime päivinä jotain kummaa energiaa kerättyä ja nyt jaksan taas keksiä kaikkea uutta ja hienoa ja mahtavaa ja upeaa ja fantastista (rasittava sana muuten).
  Projekti liittyy alati kasvavaan kiinnostukseeni uskontoja kohtaan. Olen ottanut mallia kuuluisimmista Neitsyt Maria-ikoneista, mutta maalauksessani tulee poseeraamaan kärttyinen, laittautunut nainen. Maalausta suunnitellessani minua inspiroivat muun muassa toissakesän luostarissa näkemäni pyhimysten palvonta.
  Naurattaa oma mielikuvani, jonka avulla alan rakentaa maalauksen naisen kasvoja: "Vituttaa tässä vain olla kuin mikäkin pyhimys ja katsoa, kun nuo esittävät minulle sitä, mitä ovat pistäneet minut esittämään heille. Menisivät vaikka syömään munkkeja takahuoneeseen, niin voin lähteä tästä tekemään syntiä!"

Löysin tänään muuten pienen lasten kukkamekon kaapista. Onneksi minulla on Kaarle, joka ei hermostu mistään ja sain hetkeksi pienen vauvan syliin <3

Kirje

Hei, ystäväni.

Niin rajatonta pelkoa meissä ja kaikissa. Minä korjaan omaa pelkoani kirjoittamalla sinulle. Ja leikkimällä rakentamissani kulisseissa, joihin kuuluvat aamu, niukka pukeutuminen, teekuppi ja ikkuna, jonka takana aukeaa väsynyt, harmaa sunnuntai. Minä en ole väsynyt.

Sinä et ehkä tiedä tätä, mutta joka aamu minä noustessani kulje peilin ohitse. Monet ihmiset tekevät niin, sinäkin. Mutta merkittävää siinä on se, kuinka sinne katsoo - katsooko sinne - ja kuka sinne katsoo. Minun peiliini katsoja on yleensä herännyt tyytymättömyyteen. Toisaalta nykyään hän voi ihan hyvin olla myös välinpitämätön. Sillä tavalla minä olen koettanut muuttaa mieltäni nähdäkseni maailman vilpittömästi kauniina ja mahtavana paikkana: Välinpitämättömyydellä. Mutta nyt minun pitäisi ymmärtää ettei se toimi. Jos en välitä huonoista tapahtumista ja siirrän niitä syrjään, en ole enää kykenevä välittämään muustakaan. Se, että on välinpitämätön, ei tarkoita etteikö huomaisi asioita. Jos huomaa, ei voi ohittaa. Olen siis jämähtänyt paikoilleni. Hitto.

Kaarle-kissa saa minut nauramaan. Pidän vanhanaikaisista sanoista, joita ei enää pahemmin käytetä arkikielessä, joten minun on aivan pakko sanoa: Hän on kerrassaan herttainen. Tuo viaton olento opettaa minulle anteeksiantamisen alkeita repimällä lakanani riekaleiksi, kun vietän yöni jossain muualla ja sitten nukkumalla niissä minun kanssani. Kysyn sinulta: Voiko parempaa olla kuin tuon kissan rakkaus? Sinä luultavasti sanoisit edes miettimättä, että voi, mutta joskus minun tekisi mieleni sanoa sinulle, että mietippä mistä minä olen kaiken tämän elämäniloni saanut. Jostain paljon pienemmästä luultavasti, kuin lottovoitosta tai kuumatkasta.

Pohdin (taas, niin kuin joka aamu), mihin käyttäisin kaiken turhauttavan aikani tänään. Kirjoitan päässäni rajatonta listaa ja rukoilen surkeasti itseäni armahtamaan minut tekemällä kaiken: Petaa sänky, imuroi, luutua eteinen kissanhiekasta ja katupölystä, tiskaa, leivo, joogaa, käy ulkona, vie kirjat kirjastoon, näe ystäviäsi, viimeistele maalaus, laita viestiä työnantajalle... Loputtomia itse kasaamiani suorituspaineita (ja vielä noin typeristä, pienistä asioista, joiden välttämättömyyden elämäni kulussa olen itse keksinyt) ja rajatonta (rajatonta, mikä sana) stressiä. Sinä sanoit kerran stressaavasi alituisesti itsekin, joten luultavasti ymmärrät minua. Ymmärtäisitkö kuitenkaan sitä, jos sanon, etten hyväksy omaa stressaamistani? Tämä taistelee maailmankuvaani vastaan. Se on syntiä - onneksi me emme kykene tekemään syntiä. Niin kuin Jumala sanoo: "Tänään olen huolehtiva kaikista ongelmistasi. En tarvitse siihen sinun apuasi (vastusteluja taikka kommenttejasi). Minä huolehdin."

Kiitos, että sain kirjoittaa ja ihanaa loppupäivää sinulle.

Lukio joutaa suohon

Arvoisat ihmiset, tänään on surullinen päivä minulle, sillä minä olen epäonnistunut elämässäni.

Minulla oli tänä vuonna kolme tavoitetta lukiolta: Kirjoita uskonnosta E, Äidinkielestä L ja pääse sieltä ulos tähän kevääseen mennessä. Ei kuulosta kovin hankalalta, kun ottaa huomioon, että pidän uskonnosta, olen aina ollut kympin- tai vähintään ysin-oppilas äidinkielessä ja lukion suorittaminen kolmeen vuoteen on edistynyt minulta ihan hyvin.
  Syksyllä sain uskonnonkirjoituksista M:n. Se oli yhtä pistettä vaille E. Okei, ei voi mitään, jos kerran tämä arvostelu systeemi on näin tiukkapipoista, että arvosanat ovat yhdestä pisteestä vaille kiinni, niin olkoon sitten noin. Selvisin tästä pettymyksestä helposti.
  Tänään tuli lisää uutisia; äidinkielenkirjoitusten alustavat pisteet tuli ja samalla aikamoinen pettymys-huuto-parku-itku. Näillä näkymin minä saisin äidinkielestä arvosanaksi C:n, mikä on paljon, paljon huonompi, kuin millä tasolla katson itse olevani ja mille minut on aiemmin asetettu koulussa. Saako kirota? Jumalauta. Perkele.
  Lukiosta pääsemisestäkään en ole nyt sitten ihan niin varma, mutta siihen seikkaan en tämän päiväisten julmien uutisten jälkeen jaksa pureutua.
  Niin, että kukas näitä arvosanoja antaa ja kuka kasaa itselleen tavoitteita ja paineita? Kuka päättää olenko minä lahjakas ja millä ohjepykälällä se määrätään? Tällä hetkellä minusta tuntuu kuin koko maailma halveksuisi minua: "Et lukenut tarpeeksi. Teit luovan valinnan kirjoituksissa, vaikka tiesit, että se on riski ja olisit osannut kirjoittaa sitä samaa sontaa nerokkaasti, jolla ne Laudaturit napataan. Mutta ei, sinun piti saada pitää hauskaa ja kirjoittaa siihen esseeseen symbolista paskaa, jota ei todellakaan tulla arvostamaan missään koulun tai YTL:n arviointitaulukossa. Kaiken lisäksi olet vain pitänyt vapaa-ajallasi hauskaa ja jättänyt hyvästit jatko-opinto-suunnitelmillesi ensivuoden osalta. Sinä saatanan laiska paska." Minua tullaan tuomitsemaan joka puolelta, koska epäonnistuin. Mikään uusinta ei poista sitä totuutta, että kerran minä epäonnistuin.
  Mutta jos siis olisin nyt täysissä järjissäni, niin tiedättekö mitä minä ajattelisin? Minä ajattelisin, että jaahas, ne ei sitten tajunnu. Esseeni oli hyvä. Se oli erilainen ja pidin huolen, että pysyin annetussa teemassa, joskin en ottanut siihen mukaan päivänpolttavia puheenaiheita, vaan ihan omia näkökulmiani ja ajatuksiani. Paljon symboleja. Ja minulla todellakin oli hauskaa, kun kirjoitin sitä esseetä. Minun pitäisi nyt ajatella, että minä en epäonnistunut, eikä tämä "tasoni" äidinkielenosaajana todellakaan ole voinut ihan yhtäkkiä romahtaa neljä-viisi arvosanaa alemmas.
  Viime aikoina olenkin kirjoitellut paljon. Lähinnä tajunnanvirrasta muodostunutta pidempää tarinaa. Se on ollut mukavaa ja rentouttavaa. Samaa olen tavoitellut näissä ylioppilaskirjoituksissa; olen pyrkinyt menemään sinne mahdollisimman huolettomasti kuin kirjoittaisin tiettyjen kaavojen ja ohjeiden puitteissa asioista, joista pidän ja joista saan jotain itselleni irti. Tavallaan. Tietenkin ruotsin kohdalla tämä oli hankalinta. Sellaistahan se pitäisi koulussa olla! Hauskaa, sillä siitä oppii ja se pitää motivaation yllä, toisin kuin ahdistavat kuusi tuntia huonolla penkillä masentavan kokeen edessä itkeminen.
  Mutta miksi me ihmiset emme irrottaisi itseämme tästä arvostelujärjestelmästä? Mielestäni on turhaa koetta saada koko yhteiskuntaa romuttamaan sitä ja painostaa hallitusta tai koulujärjestelmää muuttamaan sen rakennetta. Itse olen pyrkinyt siihen, etten omakohtaisesti antaisi sille arvoa. En halua sitoa elämääni ja taitojani arvosanoihin, joita muut ovat tehneet minusta, sillä kuka oikeastaan on koskaan kykenevä arvoimaan toista ihmistä?
  Hallelujaa, näin kirjoittaessani alan taas vapautua tästä ahdistuksesta. Palaan "järkiini" hylkäämällä normaalin. Vain minä voin pettyä itseeni ja vain minä voin arvostella itseni. Tiedän, että olen taitava kirjoittaja ja hyvä äidinkielessä, eikä sillä oikeastaan ole mitään väliä ovatko ylioppilasjuhlani keväällä vai talvella, sillä minähän pidän joka tapauksessa välivuoden!

Katoa-ilmoitus

Sinut on ilmoitettu kadonneeksi. Saatat olla missä vain; kadulla, toisessa maassa, kuollut...
  ... Ja ihmiset tykkäävät etsiä ja pohtia. Me kirjoitamme sinusta, jota emme tunne. Jaamme sinua facebookin seinällä kuin ilmoitusta kadonneesta koirasta. Levitämme ympärillemme tuntomerkkejäsi kuin etsimämme keittiönpöydän mittoja. 
  Pysy piilossa ja me teemme sinusta legendan, ihmeen ja kristuksen perikuvan. Sinusta tehdään paholainen ja arkkienkeli, joka unohdetaan viikon kuluttua. Ostamme sinut lehdenotsikkona ja kertakäyttöastiana. Ole hyvä ja katoa. Ole mysteeri, ole jotain tavoittamatonta, josta puhua paskaa.

Olen sokeaeläin

"Aina kun rakastat, rakasta koko sydämestäsi, älä koskaan pelkää osoittaa rakkauttasi."

Palaan maanpinnalle eli taivaaseen. Tai ainakin yritys on kova. Olen miettinyt, pitääkö minun selättää vai työntää syrjään ajatukset ihmisistä, joiden pelkään tuomitsevan minut. Pelkään edelleen, joskin heikommin kuin ennen.

"Rakkaus ei ole sokea, mutta se näkee rakastettavassa parhaimmat puolet."

Parasta mitä olen lukenut pitkään aikaan; meidän ei tarvitse alentua typeryyksiin pystyäksemme katsomaan toista vilpittömästi kunnioittaen. Meidän ei tarvitse polvistua nähdäksemme toisemme ylevinä. Me voimme nähdä kokonaisuuksia, vaikka olisimmekin rakastuneita. Minäkään en nimittäin halua enää ikinä erehtyä luulemaan puuveistosta eläväksi hirveksi.

"Älä koskaan valitse ketä aiot rakastaa."

Eikä sinun koskaan tarvitse kohdata kysymystä: Entä jos kukaan ei valitsekaan minua? 

(Lainaukset: Ovi sisimpään- Eileen Caddy)