Hei, ystäväni.
Niin rajatonta pelkoa meissä ja kaikissa. Minä korjaan omaa pelkoani kirjoittamalla sinulle. Ja leikkimällä rakentamissani kulisseissa, joihin kuuluvat aamu, niukka pukeutuminen, teekuppi ja ikkuna, jonka takana aukeaa väsynyt, harmaa sunnuntai. Minä en ole väsynyt.
Sinä et ehkä tiedä tätä, mutta joka aamu minä noustessani kulje peilin ohitse. Monet ihmiset tekevät niin, sinäkin. Mutta merkittävää siinä on se, kuinka sinne katsoo - katsooko sinne - ja kuka sinne katsoo. Minun peiliini katsoja on yleensä herännyt tyytymättömyyteen. Toisaalta nykyään hän voi ihan hyvin olla myös välinpitämätön. Sillä tavalla minä olen koettanut muuttaa mieltäni nähdäkseni maailman vilpittömästi kauniina ja mahtavana paikkana: Välinpitämättömyydellä. Mutta nyt minun pitäisi ymmärtää ettei se toimi. Jos en välitä huonoista tapahtumista ja siirrän niitä syrjään, en ole enää kykenevä välittämään muustakaan. Se, että on välinpitämätön, ei tarkoita etteikö huomaisi asioita. Jos huomaa, ei voi ohittaa. Olen siis jämähtänyt paikoilleni. Hitto.
Kaarle-kissa saa minut nauramaan. Pidän vanhanaikaisista sanoista, joita ei enää pahemmin käytetä arkikielessä, joten minun on aivan pakko sanoa: Hän on kerrassaan herttainen. Tuo viaton olento opettaa minulle anteeksiantamisen alkeita repimällä lakanani riekaleiksi, kun vietän yöni jossain muualla ja sitten nukkumalla niissä minun kanssani. Kysyn sinulta: Voiko parempaa olla kuin tuon kissan rakkaus? Sinä luultavasti sanoisit edes miettimättä, että voi, mutta joskus minun tekisi mieleni sanoa sinulle, että mietippä mistä minä olen kaiken tämän elämäniloni saanut. Jostain paljon pienemmästä luultavasti, kuin lottovoitosta tai kuumatkasta.
Pohdin (taas, niin kuin joka aamu), mihin käyttäisin kaiken turhauttavan aikani tänään. Kirjoitan päässäni rajatonta listaa ja rukoilen surkeasti itseäni armahtamaan minut tekemällä kaiken: Petaa sänky, imuroi, luutua eteinen kissanhiekasta ja katupölystä, tiskaa, leivo, joogaa, käy ulkona, vie kirjat kirjastoon, näe ystäviäsi, viimeistele maalaus, laita viestiä työnantajalle... Loputtomia itse kasaamiani suorituspaineita (ja vielä noin typeristä, pienistä asioista, joiden välttämättömyyden elämäni kulussa olen itse keksinyt) ja rajatonta (rajatonta, mikä sana) stressiä. Sinä sanoit kerran stressaavasi alituisesti itsekin, joten luultavasti ymmärrät minua. Ymmärtäisitkö kuitenkaan sitä, jos sanon, etten hyväksy omaa stressaamistani? Tämä taistelee maailmankuvaani vastaan. Se on syntiä - onneksi me emme kykene tekemään syntiä. Niin kuin Jumala sanoo: "Tänään olen huolehtiva kaikista ongelmistasi. En tarvitse siihen sinun apuasi (vastusteluja taikka kommenttejasi). Minä huolehdin."
Kiitos, että sain kirjoittaa ja ihanaa loppupäivää sinulle.
