Koulukiusaaminen.
Onko tuttua? Mitä se edes on? Siitä aina puhutaan ja sitä vastustetaan ja tuntuu, että sille on miljoona eri selitystä, mitä kaikkea se sisältää, mutta entä sitten kun se sattuu omalle kohdalle; tunnistaako sen silloin?
Minä olin koulukiusattu kolme vuotta. Jos puhuisin totuudenmukaisesti sanoisin viisi, mutta niin pitkälle en ole vielä päässyt asian sisäistämisen kanssa. Kolme vuotta yläasteella minua syrjittiin, haukuttiin, välillä syljettiin päällekin, jouduin suurten joukkojen piirittämäksi ja ivaamaksi vapaa-ajallani... Voisin jatkaa, mutta vaikka kuinka kamalalta tämä ehkä teille kuulostaakin (miettikää nyt jos joku sylkisi teidän päällenne? Joku jota te ette edes tunne tai tiedä koskaan nähneenne?!), en minä koskaan ole pitänyt sitä isona asiana. Kaikkeen tottuu - uskokaa tai älkää. En usko vieläkään sen olleen suuri juttu, sillä hyvinhän minä selvisin, vai mitä? Minä en ikinä uskonut olleeni koulukiusattu ennen kuin pääsin pois siitä ympäristöstä, missä minua kiusattiin. Minä en syytä ketään siitä eikä minua kiinnosta koko asia mitenkään muuten enää kuin miten se nykyään tulee ilmi ennakkoluuloissani joitain ihmisiä ja tilanteita kohtaan. On inhottavaa tuomita ihminen kiusaajaksi heti ensinäkemältä. Jopa inhottavampaa kuin tuomita hänet vaikka tyhmäksi, ahneeksi, läskiksi, kampelaksi...
Ensimmäinen vuosi kiusattuna oli hauskaa. Tarkoitan sitä. Pistettiin oikein kunnolla hanttiin kaverin kanssa ja naurettiin ivaajille päin naamaa - tai ainakin minä tein niin. Otin sen leikkinä, pelinä: keksi hyviä vastalauseita ja takaisinantoja niin tulet olemaan yksi "meistä", hyväksytyistä. Meillä oli täysin oma utopia kuin muilla, täysin oma Satumaa eikä me välitetty muista, vaikka ne kuinka jahtasi ja piiritti.
Toisesta ja kolmannesta vuodesta on turha puhua. En muista enää paljoa mitään, paitsi sen, että nuo vuodet vaikuttavat minuun jostain syystä vieläkin. Ei ollutkaan enää hauskaa. Kaikki meni alaspäin ja plääplääplää olen puhunut näistä jo tuhat kertaa, joten ei kerrata, koska olen todella päässyt yli siitä angstista.
Ja nyt päästään jutun alkuun takaisin eli siihen, mistä tämä ajatustyöskentely taas alkoi. Kun sanon, että koulukiusattuna oleminen on vaikuttanut minuun, tarkoitan persoonaani. Olen päässyt yläasteesta yli eikä siinä ole mitään ongelmaa. MUTTA HEMMETTI KUN EI OSAA ENÄÄ PUHUA JOS ON TIETYT IHMISET LÄHELLÄ. Itku tulee, jos yrittääkään. Enhän minä yleensä edes niitä ihmisiä tunne, mutta ennakkoluuloja on hankala kieltää. Ei mahdotonta, mutta hankalaa; varsinkin jos tuntee olevansa taas uhattu ja halveksittu, syrjitty.
Tänään koulukiusaaminen palasi vahvasti mieleeni tunnilla. (Arastelen edelleen tuota sanaa......koulukiusaaminen?) En saanut sanaa suustani. Hemmetti.
Puhumista tuollaisissa tilanteissa ei yhtään edes auta oma painostus: "Puhu nyt! Minähän olen aina ollut niin iloinen ja hyvä puhuja! Et sinä nyt voi tuossa alkaa itkemään! Ei saa itkeä, tee ihmisistä ihania ja iloisia ja rakkautta". Selllainen puhuja minä tavallisesti olen: pälätän onnessani iloisia asioita ja kerron hauskoja juttuja (salainen haaveeni on tehdä joskus standup-komiikkaa, mikä ei todellakaan onnistu, jos koomikko pillahtaa lavalla itkuun ja kieltäytyy puhumasta), mutta noissa oudoissa tilanteissa minä muutun yhtäkkiä täysin eri ihmiseksi. KOULUKIUSAAMISEN TAIKA!!!! Wau.
Sitten minä vielä alan miettimään, miten minä pystynkin vaikkapa täällä blogissa muka puhumaan niin avoimesti ja mitään salaamatta "puhumaan", kun en kerran ääneen pysty. Minä olen itsevarma kasvojeni takana. Varmaan parempi alkaa olemaan siellä ihonkin puolella kohta sitä varmuutta, ettei aina tarvitse alkaa pillittää tuntemattomien ihmisten edessä.
Niin ja tiedän kyllä miten riskialtista näitä tekstejä on kirjoittaa näin suoraan tänne. Tiedän, että tätäkin saattavat lukea henkilöt siitä puhekurssin ryhmästä, mutta toivoisin, ettette ota tätä tuomiona itseänne kohtaan. En voi kantaa vastuuta siitä miten ruudun toisella puolella näitä luetaan, mutta hienovaraisesti muistuttaisin, mikäli joskus olette jutelleet kanssani yhtään sanaa, muistuttamaan itsellenne, että olen henkilö, joka harvemmin syyttää mistään muita kuin itseään. Koetan olla vilpitön ja rehellinen. Yritän. En ole tekopyhä ja minäkin haukun ihmisiä, mutta en julkisesti netissä. PISTE JA AAMEN.
Osoita Rakkautta Teoillasi.
