Pujelin

Mielelläni minä ajattelen, että joku päivä lähtisin johonkin. Vain lähtisin. Johonkin. Ilman päämäärää vaeltaisin maita ja maisemia tuntematta suurempia murheita ja huolia. Menisin vain minne nokka näyttää.


Olen suunnitellut tarkkaankin näitä reissuja. Mm. Mitä ottaisin mukaan ja kuinka ylipäätään eläisin. Mitä teillä tulisi mieleen ensimmäisenä? Kenties, jos olette järkeviä ja loogisia ihmisiä, miettisit mistä saat ruokaa ja kuinka yövyt. Arvatkaa mikä minulla tulee ensimmäisenä mieleen? Kuinka lataisin puhelimen ja kuinka suojaan sen sateelta ja kosteudelta? Että silleen.


En siis selvästikään pidä ruokaa ja yöpymissijaa läheskään yhtä suuressa arvossa kuin puhelinta. Päinvastoin; olen varma, että Jumala kyllä järjestäisi asiat kuntoon koko reissuni ajan. Mutta entä puhelin, miksi huolehdin siitä ja miksi ylipäänsä pidän sitä arvossa? Olenhan kieltänyt olevani puhelinriippuvainen?  Mitä niin tärkeää siinä minulle on?


Okei. Siellä on sukulaiset silloinkin, kun heille ei voi kasvokkain puhua. Ja ystävät. Siellä on koko network ja miljardi tietolähdettä asiasta kuin asiasta. Sieltä yleensä kirjoitan tätä blogia, kirjoitan sähköpostia, hoidan asioita... Mutta entä sitten?


Luulen, että tarvitsen tosiaan aikaa korjata vääristyneet tapani puhelinta kohtaan. Inhoan sitä, kun kaikki istuvat bussissa puhelin kädessä - tarkemmin ajateltuna, siinäpähän istuvat, miksi se minua hetkauttaisi. MUTTA ETTÄ MINÄKIN JUURI TÄLLÄ SAMAISELLA HETKELLÄ. Eihän siinä ole mitään pahaa tai epänormaalia ja varmasti minutkin hyväksytään yhdeksi heistä (teistä), mutta minä en arvosta tätä maailmaa niin paljoa, että haluaisin todella murehtia sen vuoksi uskomattomalla maailman matkalla. Ehkä jätän puhelimen kotio.

loputon puutostauti ja sen mahdolliset vieroitusoireet

Minulla on naisen puutostauti.
Se tarkoittaa sitä,
että minulta puuttuu jotain
ja että olen nainen.


Minulta puuttuu:
Punaiset sukkahousut
Mies
Rahaa
Lepoa
Apua
Karamelleja
Maitoa
Sydänsuruja
Vatsalihaksia
Elokuvia
ja paljon muuta,
mihin voimmekin siirtyä,
kun nämä puutteet on korjattu,
jotta emme saisi vieroitusoireita puutostaudin puuttumattomuudesta,
jolloin keho huutaisi,
että jostakin on puutetta.

Terveisiä kaulan ja leuan välistä!

Katselin tänään itseäni kampaamon peilistä. Kaulassa oli tiukka nauha, joka estää hiuksien hivuttautumisen paidan alle ja yllä sellainen ruma musta viitta. Miten mahtava alttari kaksoisleualle! Melkein taas pääsi pilaamaan koko ihana riemun uudesta hiusmallista!
  Myönnetään nyt vielä tännekin koko maailman nähtäville, sillä minulla ei ole enää mitään muutakaan salattavaa, että olen lihonut ja se näkyy nykyään myös tuolla leuan alakerran puolella. Olen nyt käynyt näitä saatanan (anteeksi karkea kielenkäyttöni, korjaan - jumalallisen ihania) lihomis ja laihtumis kierteitä läpi ainakin neljä vuotta. Kesällä paino nousee hirvittäviä määriä ja talvella laihdun vähintään kaiken, minkä olen lihonutkin. En osaa sanoa täysin, mistä tämä johtuu, mutta suuria tuskia olen tämän vuoksi käynyt läpi (niin ilkeitä ajatuksia puukosta vatsalla kuin nälkäpäiviäkin, jotta paino mahdollisimman pian putoaisi housunnapin verran).
  Koska minä nykyään olen Jumalan sanan opettaja ja oppilas, niin päätin, että se mikä ei itkemällä lähde, niin paranee kunnon naurulla. Turhaa enää murjottaa puntarin luvuille tai kaapissa lojuville "makkara-vaatteille"- eli toisin sanoen vaatteille, jotka eivät väliaikaisesti mahdu ylle. Eiköhän aleta nauraa.
  Tässä samalla voisin vähän haukkua kameroita ja kuvien ottamista omasta puolestani. Aiheesta on ollut hurjasti rupattelua sosiaalisen median puolella viime aikoina, niin kuin kaikki ovat varmasti huomanneet. Videoita, kuvia, artikkeleita... Useissa puolustellaan sitä, miten kaikki ovat oikeasti hyvännäköisiä ja sopivia ja kauniita ja vaikka mitä adjektiivejä. Ja tämähän on totta, mutta itse en usko, että nämä itku-nyyh, miten kaunista!!!!!-videot saavat kenenkään ulkonäköpaineita katoamaan kuin tuhka tuuleen. Auttaako sinua siellä jossain vatussa, jos minä kirjoitan tähän, että ei se haittaa, vaikka puntari näyttäs sataviiskytä, onhan sulla nimittäin silti hyvän väriset silimät ja tiukkaperse tai ainaki hyvä niissä yhissä housuissa vai oliko sittenkään, no ota itteäs niskasta kiinni jos häirittee ja tapetaan kaikki jotka haukkuu meitä facessa, koska ne on pahoja ihmisiä, eikö juu? Eiköhän nyt vaan myönnetä, että ei tunnu hyvältä näin ja korjata omat ajatukset ja jatketa uudella mielellä. Tai kunhan pysähtyy ja ajattelee, miksi tuntuu niin pahalta ja miksi ei riitä, Tai en minä tiedä, MUTTA RAKAS TEE JOTAIN JOS ON HUONO OLLA!!!!
  Niin eli minä päätin sitten kerätä kuvia, joissa olen sekä "hyvän-", että "pahannäköinen" ja tässä samalla tajuta, että wtf oliko niillä kuvilla muka taas niin paljon väliä?

Tässä "ihannekuvia" henkilöstä Lotta:

Tässä miltä hän oikeasti näyttää:

(Ystävät, kaverit, rakkaat: miksi musta tuntuu, ku katon tätä, että mää katon teitä aina tällasella ilmeellä, kun on hyvä päivä?)

Tässä on varmaan puolet niistä kuvista, mitä olen vakavissani tai puolivakavissani edes yrittänyt ottaa itsestäni. Ja puolet niistä kuvista, mitä aion tänne itsestäni varmaan ikinä laittaakaan. En usko kuvien voimaan tai totuudenmukaisuuteen, vaikka rakastankin valokuvataidetta.
  Tällä postauksella haluan siis lyhyesti sanottuna kertoa teille, että oli kaksoisleuka tai ei ja rintaliivit päällä tai ei; kaikki rakastavat sinua heti siitä hetkestä lähtien, kun löysäät niistä ohojaksista ja annat mahan näkyä paian alta ja tykkäät itestäs silti.

Tekokiire

Minulla on kiire.
Minulla on kiire lukea yo-kokeisiin.
Minulla on kiire ulkoilla tarpeeksi.
Minulla on kiire käydä töissä.
Minulla on kiire jutella ystävieni kanssa.
Minulla on kiire lukea sitä mitä haluaisin.
Minulla on kiire syödä ja juoda ja nukkua.
Minulla on kiire kävellä sinne ja tänne ja takaisin.
Minulla on kiire kuunnella mitä sanot minulle.
Minulla on kiire ehtiä buseen.
Minulla on kiire mennä suihkuun.
Minulla on kiire joogata.
Minulla on kiire saada rahaa ja taivas.
Minulla on kiire mennä elokuviin.
Minulla on kiire suorittaa velvollisuuteni.
Ja tässä minä yhä vain istun.

Lopetetaanko jo vai vieläkö jatketaan?

Luulisin, että minä olen todellakin se, joka suunnittelen aikatauluni ja ohjelmani.

Luulisin, että minä voin vaikuttaa siihen, mitä teen minäkin hetkenä.

Luulisin, että kiire ja puristus riittää vähäksi aikaa.

Kiitos ja nyt joogataan!