Hän hukkuu aina kun nukkuu

Herra Ylppö & Ihmiset: Hylättyjen valtakunta

"Kadonnutta
kauneuttaan
itki maa niin haikeaan;
syksytuuli
kylmähuuli
kukat riisti kulmiltaan."

- Saima Harmaja -

Kävin tässä perjantaina kirjastossa istuskelemassa ja löysin sielunsisaren, nimittäin semmoisen runoilijan kuin Saima Harmaja. Hänkin rakastaa sanoja... Tai rakasti, mutta kuitenkin. Kirjoittaminen on varmaan parasta mitä tylsinä päivinä voi tehdä, koska jokaisesta hetkestä voi löytää sanoja. Ihan jokaisesta.

 Yöt ovat kauniita. Ja omituisia. Silloin tuntuu, että on todellakin turvassa, sillä koko maailma vain nukkuu pimeyden keskellä. Pimeässä kulkevat vain ne jotka pelkäävät. Ja he ovat kauniita.
Tässä vasta oli eräs todella mielenkiintoinen yö, jolloin sain hienon ajatuksen. Kello oli jo lähempänä kahtatoista ja aloin tekemään kuvamataiteen työtä, nimittäin metamorfoosia. Siinä ideana piti olla jonkin arkipäiväisen esineen muuttaminen uuteen asuun. Keksin, että teen omasta ruumiistani taulun. En nyt tiedä oliko se mikään paras maailmoja kaatava idea, enkä edes tiedä tuliko tästä mikään lopullinen työ, mutta oli se jännää kuitenkin.

Lopputulos oli kieltämättä aika mielenkiintoinen...

On todella ahdistavaa näyttää itseään. En voi rakastaa itteäni tarpeeksi. Oon koittanu nyt koeviikon takia syödä ihan normaalisti ja kunnolla, koska tulen niin helposti pahalle päälle, jos en syö tarpeeksi ja muutenkin paineita noitten kokeiden takia ollu. Mutta ei se syöminen enää vaan onnistu samalla tavalla. Jos on puoli vuotta huutanu päässään normaalista annoksesta ruokaa, että se on liikaa, ei sitä voi enää pitää normaalina. Eilen söin ihan "normaalisti", eli kunnolla ja säännöllisesti, mutta ilta meni melkeen märisten, koska musta tuntuu välillä, että jos syön palankaan suklaata niin lihon heti kaks kiloa. Mua vituttaa ja hävettää, mutta mää koitan vaan lopettaa nämä typerät ajatukset ja olla vaan tämmönen, mitä olen. Tämä on tosi turhauttavaa.

Minä irroitan
sinut minusta
päästän ilmaan vaan
en anna sinun satuttaa.

Olen kauan kutsunut
teitä mukaan
pitkin taivaan linnoja
tanssimaan.

Minä lopetan kaiken
annan vain vaipua maan pintaan
ei ole mitään syytä
olla huolissaan.

Ja kaunis on ajatus,
jossa minä vain laihdun
laihdun pois
sinne missä uneni..

Huhuu Maailma??

Hmm... Ehkä tätä voisi taas vaihteeksi jatkaa. Nyt on yö ja maailma on kaukana. Jossain todella kaukana ja ehkä siellä on myös unta etsivä sydämeni (?).

Paljon voi tapahtua lyhyissä ajoissa. Paljon on tapahtunut lyhyissä ajoissa. Löysin jotain korvaamatonta tässä vähän aikaa sitten, nimittäin itseni. Luulin kylläkin ensi, että olen tullut vain hulluksi, kun koko maailma näytti yhtäkkiä aivan erilaiselta. Sitten eräänä kauniina hetkenä vain ymmärsin, että kappas! Minähän se tässä! Ja se jos mikä oli oikein huojentavaa. En jaksa enää olla vain näissä merkityksettömissä päivissä, tai ainakaan olla yhtä niiden kanssa. Haluan vain kuunnella Tuulen laulua ja tehdä mitä sieluni sanoo...

Se tunne kun tajuaa, että on jäänyt koukkuun maalin tarkoituksettomaan imppaamiseen. Ehkä liika taiteellisuuskin voi olla pahasta... Mutta se ei merkitse mitään, koska en missään nimessä voisi elää ilman kolmatta silmääni saatikka toteuttamatta sen käskyjä.

Kitaran soitto sai tänään kyyneleet silmiini. Ei sen vuoksi, että se olisi ollut niin sanoin kuvaamattoman kaunista ja heleää, vaan sen vuoksi, ettei se ollut. Rakastan soittamista ja laulamista, mutta on näitä päiviä, jotka tuntuvat kestävän iäisyyden, jolloin tuntuu kuin kaikki äänet joita koitan soittaa vain vääristyvät. Se raastaa minun herkkää sydäntäni yhtä paljon kuin kielletyt hellyyden osoitukset.

Olen levoton ja vain heilun ympäriinsä aivan ilman mitään päämäärää. Ei missään ole mitään päämäärää. Tai räämääpää.

Ammun teitä kurkulla kurkkuun.

Kiitos ja huljautus ja kova kumarrus teille Jumalani syntiset orjat!