Arvoisat ihmiset, tänään on surullinen päivä minulle, sillä minä olen epäonnistunut elämässäni.
Minulla oli tänä vuonna kolme tavoitetta lukiolta: Kirjoita uskonnosta E, Äidinkielestä L ja pääse sieltä ulos tähän kevääseen mennessä. Ei kuulosta kovin hankalalta, kun ottaa huomioon, että pidän uskonnosta, olen aina ollut kympin- tai vähintään ysin-oppilas äidinkielessä ja lukion suorittaminen kolmeen vuoteen on edistynyt minulta ihan hyvin.
Syksyllä sain uskonnonkirjoituksista M:n. Se oli yhtä pistettä vaille E. Okei, ei voi mitään, jos kerran tämä arvostelu systeemi on näin tiukkapipoista, että arvosanat ovat yhdestä pisteestä vaille kiinni, niin olkoon sitten noin. Selvisin tästä pettymyksestä helposti.
Tänään tuli lisää uutisia; äidinkielenkirjoitusten alustavat pisteet tuli ja samalla aikamoinen pettymys-huuto-parku-itku. Näillä näkymin minä saisin äidinkielestä arvosanaksi C:n, mikä on paljon, paljon huonompi, kuin millä tasolla katson itse olevani ja mille minut on aiemmin asetettu koulussa. Saako kirota? Jumalauta. Perkele.
Lukiosta pääsemisestäkään en ole nyt sitten ihan niin varma, mutta siihen seikkaan en tämän päiväisten julmien uutisten jälkeen jaksa pureutua.
Niin, että kukas näitä arvosanoja antaa ja kuka kasaa itselleen tavoitteita ja paineita? Kuka päättää olenko minä lahjakas ja millä ohjepykälällä se määrätään? Tällä hetkellä minusta tuntuu kuin koko maailma halveksuisi minua: "Et lukenut tarpeeksi. Teit luovan valinnan kirjoituksissa, vaikka tiesit, että se on riski ja olisit osannut kirjoittaa sitä samaa sontaa nerokkaasti, jolla ne Laudaturit napataan. Mutta ei, sinun piti saada pitää hauskaa ja kirjoittaa siihen esseeseen symbolista paskaa, jota ei todellakaan tulla arvostamaan missään koulun tai YTL:n arviointitaulukossa. Kaiken lisäksi olet vain pitänyt vapaa-ajallasi hauskaa ja jättänyt hyvästit jatko-opinto-suunnitelmillesi ensivuoden osalta. Sinä saatanan laiska paska." Minua tullaan tuomitsemaan joka puolelta, koska epäonnistuin. Mikään uusinta ei poista sitä totuutta, että kerran minä epäonnistuin.
Mutta jos siis olisin nyt täysissä järjissäni, niin tiedättekö mitä minä ajattelisin? Minä ajattelisin, että jaahas, ne ei sitten tajunnu. Esseeni oli hyvä. Se oli erilainen ja pidin huolen, että pysyin annetussa teemassa, joskin en ottanut siihen mukaan päivänpolttavia puheenaiheita, vaan ihan omia näkökulmiani ja ajatuksiani. Paljon symboleja. Ja minulla todellakin oli hauskaa, kun kirjoitin sitä esseetä. Minun pitäisi nyt ajatella, että minä en epäonnistunut, eikä tämä "tasoni" äidinkielenosaajana todellakaan ole voinut ihan yhtäkkiä romahtaa neljä-viisi arvosanaa alemmas.
Viime aikoina olenkin kirjoitellut paljon. Lähinnä tajunnanvirrasta muodostunutta pidempää tarinaa. Se on ollut mukavaa ja rentouttavaa. Samaa olen tavoitellut näissä ylioppilaskirjoituksissa; olen pyrkinyt menemään sinne mahdollisimman huolettomasti kuin kirjoittaisin tiettyjen kaavojen ja ohjeiden puitteissa asioista, joista pidän ja joista saan jotain itselleni irti. Tavallaan. Tietenkin ruotsin kohdalla tämä oli hankalinta. Sellaistahan se pitäisi koulussa olla! Hauskaa, sillä siitä oppii ja se pitää motivaation yllä, toisin kuin ahdistavat kuusi tuntia huonolla penkillä masentavan kokeen edessä itkeminen.
Mutta miksi me ihmiset emme irrottaisi itseämme tästä arvostelujärjestelmästä? Mielestäni on turhaa koetta saada koko yhteiskuntaa romuttamaan sitä ja painostaa hallitusta tai koulujärjestelmää muuttamaan sen rakennetta. Itse olen pyrkinyt siihen, etten omakohtaisesti antaisi sille arvoa. En halua sitoa elämääni ja taitojani arvosanoihin, joita muut ovat tehneet minusta, sillä kuka oikeastaan on koskaan kykenevä arvoimaan toista ihmistä?
Hallelujaa, näin kirjoittaessani alan taas vapautua tästä ahdistuksesta. Palaan "järkiini" hylkäämällä normaalin. Vain minä voin pettyä itseeni ja vain minä voin arvostella itseni. Tiedän, että olen taitava kirjoittaja ja hyvä äidinkielessä, eikä sillä oikeastaan ole mitään väliä ovatko ylioppilasjuhlani keväällä vai talvella, sillä minähän pidän joka tapauksessa välivuoden!
