Miksikö pidän sukkahousuista, monsieur?

Minä olen sukkahousujen paukuttelija
istun jalat harallaan
ja seison polvet koukussa
aina joka paikassa pikkasen kyyryssä

Aina minulla on yllä sukkahousut;
nuhruiset, nyppäiset ja löysät, venyneet
mutta myös reikäiset ja silloin tällöin sileät
kanssa hameen keltaisen

Koikkaan ja konttaan katuja
ja kun näen, että tulet kohti
juuri kuuloetäisyydelläsi
otan polvista kangasta sormien väliin ja paukautan

Niin että pöly lentää.

En halua piirtää sua

Kiikun kasvojen reunalla. Epävarma ote, pelkästään laihojen, kokemattomien käsien varassa. Roikun nenänvarresta ja otteeni lipsuttua tukevasti leukaluusta. Leukaluusta, joka on kuin kuunsirppi ja sen kärki uppoaa kipeästi kämmeniini.
Pelkkien käsien varassa on epämukavaa roikkua. Siinä on vain kaksi vaihtoehtoa; joko pudota tai roikkua. Minä sinnittelen siveltimillä, pensseleillä, sutimilla, liiduilla, puuterilla ja paperilla. Paljonko minulla on aikaa? Minne voisin laskeutua? Onko mahdollisuutta selvitä hengissä, kun käsiä pakottaa niin vietävästi jo nyt?
Menee pilalle. Upposin hymykuoppaan ja jäin siihen kiinni. Viimeksi niin kävi silmäluomen kanssa ja kerran olen tukehtunut kulmakarvoihin. Kasvoista, joilla niin epätoivoisesti roikuin, haaveena saavuttaa ne, tulee jonkun toisen kasvot, jonkun jota en olisi edes halunnut tavata. Mutta koska tapasin hänet ja päädyin leimaamaan hänen huulensa paperille, en saa sinua kiinni. Enkä saa sinua enää elämääni, kun nyt kerran jo lähdit. (Katkera)

Helvetin taiteilijan kirous.

Missä on minun Maailmanrauhani?

Hyllyjä. Kävelin niiden välistä, etsin kirjaa, joka kertoisi kuka olen. Löysin vain Stephen Kingiä ja Raamattuakin paksumman teoksen nimeltään Lapin taide. En kestä sitä kirjaa. Ensin en malttanut odottaa sen avaamista, mutta nyt en uskalla avata sitä, sillä se saattaa aiheuttaa minulle liian suurta haikeutta, sydänsuruja. Haluan olla tuo maalauksen saamelaistyttö neljän tuulen hatussaan ja poronnahkakengissä.
  Olen pikkuhiljaa tajunnut, etten kuulu etelään, minne kaikki muut tuntuvat tahtovan. Ystäväni lähtevät lukion jälkeen Tampereelle ja minne lie, mutta minä katoan Rovanniemelle ja joskus sieltä vielä ylemmäs. Olen miettinyt kuka jaksaa tulla sinne asti katsomaan minua.
  Kirjastosta juoksin linja-autoon. Huomasin - tai heräsin siihen -, etteivät linnut laula syksyisin vaan ne rääkyvät. Ensin ne ovat hiljaa ja sitten, aivan yhtäkkiä ne päästävät yhteen ääneen huudon.
  Linja- autossakin oli lintuja, harmaita kaupunkilaispuluja. Ne räkättivät takanani ohikulkevalle pellelle ja kuskin mutinalle. Ehkä he nauroivat myös minun taivaan värisille hiuksilleni, en tiedä.
  Silloin tällöin - aika usein siis - minut valtaa vahva halu tarttua vieressäni istuvaa matkustajaa kädestä tai painaa pää hänen olkapäälleen. Tai sanoa jotain kaunista hänelle. Mikä minua estää? Mikä minua estää suutelemasta jokaista vastaan tulijaa? Kukaan ei saa koskaan väittää, että uskallan olla oma itseni niin kauan kuin en uskalla tehdä mitä mieleni tekee.

Viime päivinä on puhuttu tosi paljon eri seksuaalisuuksista. Mun pieneen päähän ei uppoa, että mikä niissä niin pohdituttaa ihmisiä? Ehkä oon vaan liian yksinkertainen tai tyhmä, kun en tajua, että miksi ihmisten seksuaalisuudella ois jotain väliä tai merkitystä? Mulle itelle oma seksuaalisuus on ollu vaan ihan päivänselvä asia ja rupesin miettimään sitä vasta sillon, kun koulukaverit lukiossa sano luulleensa mua pitkään lesboksi. Mietin vaan, että mistäköhän helvatusta ne on semmosen käsityksen saanu? Eikö naisella voi enää olla lyhyt tukka, ilman, että on lesbo?
  Tässä nyky maailmassa tuntuu tökkivän yksi tosi pieni, mutta merkityksellinen juttu ja se on nimenomaan se, että muita kiinnostaa liian paljon mitä joku toinen tekee, vaikkei koko henkilöä tuntisi. Kiistely tasa-arvoisesta avioliittolaista on enää pelkkää naurettavaa paskaa; sen hyväksyminen ei satuta ketään eikä sillä menetetä mitään ja kaikki - varmasti kaikki tässä maassa tietää sen yhtä hyvin, ku sen, että jokaisella terveellä ihmisellä on nenä.
  Mihin kaikkeen niin paljon hyödyllisempään vois käyttää sen ajan, joka käytetään homojen ja lesbojen ja kaiken karvaisten haukkumiseen ja alistamiseen tässä tasa-arvoisessa maassa? Ei ainakaan maailmanrauhan tai ympäristönsuojelemisen edistämiseen.
  Toinen tosi hauska juttu tässä koko showssa on se, että samaan aikaan, kun me kiistellään asiasta, jolla Suomesta oikeasti saatais tasa-arvoinen maa, me autetaan esimerkiksi kehitysmaita ja koitetaan saada niille tasa-arvoisempaa elämää ja edistää niiden ihmisten ihmisoikeuksia. Eli me ihanat täällä hyvinvointivaltiossa edistetään muiden maiden tasa-arvoa samalla, kun me tapellaan asiasta, jolla sitä voitaisiin kehittää myös ihan omassa kotimaassa. Miten ihanan ristiriitaista.
  Mutta en tiedä. Oikeastaan tämä koko juttu ei enää ees kiinnosta mua. Siinäpähän tapelkoot, jos luulevat saavansa jotain siitä irti. Luotan siihen, että ihmiset ymmärtää jossain välissä, että jos joku rakastaa, niin se ei ole niiltä pois.

Sanakuvia ihmisistä

Mulla on tapana takertua ihmisiin; satunnaisiin tai tiettyihin. Kirjoitan heille rakkaudentunnustuksia tai satuja ja koitan arvailla keitä he ovat. Tässä paloja joistain ihmisistä - ehkä tunnen heidät ehkä en...

Poika tunnilta ja käytäviltä
Tarinasi alkaa samalla tavalla kuin Claire Castillon sanoo eräässä novellissaan: Sinulla on silmässäsi kärpänen. Se poukkoilee ympäriinsä ja katseesi seuraa sen liitoa katosta lattiaan ja aina seinille asti, mutta takaseinään et sitä uskalla seurata, sillä se saattaisi imaista sinut sisäänsä.
  Sinä vapiset, kuin surkimus täriset, mutta rasvainen musta tukkasi ei liikahdakaan ei vavahda pois silmiltäsi hetkeksikään. Kukaan ei siksi näe kärpästä silmässäsi. Kukaan ei näe kiihtyneitä, pelokkaita silmiäsi.
  Mietin vain, mihin sinun kaltaisesi päätyvät? Muutamia teistä olen nähnyt. Te olette sitä maailman näkymätöntä luokkaa; teitä ei kuuluisikaan huomata. Miksi tyydyt osaasi? Oletko tyytyväinen?
  Kenties sinä muutat rivitaloon ja leikkaat nurmikkosi, jotta et eroaisi naapureistasi. Kenties päädyt ammattiin, jossa et tarvitse sosiaalisiataitoja. Kenties kyllästyt kaikkeen ja hirttäydyt kylpyhuoneeseen ilma, että maailma edes huomaa katoamistasi? Tai sitten voit kääntää otsatukkasi silmiltä ja antaa kärpäsen valloittaa maailman.

Kuiseni
Sinä olet yö - näytätkin siltä - ja minä taasen päivä.
Sinä olet mysteeri, utusilmä, ehkä pimeyden vuoksi suurisilmä; niin kuin kissa.
Suustasi ryömivät loitsut laskevat pilviä pois kuisten tieltä ja Aurinkoa alemmas.
Hiuksesi kastuvat yöuintien aalloista ja aamukasteesta.

Sinä olet sumuinen ja sumu järven yllä.
Olet pöllön huhuilu suolla ja hirven askeleen rasahdukset yössä.
Olet se järvenneito jään alla; keskellä kireintä yöpakkasta.

Oi, tiesin!
Olet Kuu, olet yöenkeli, saavuttamaton mysteeri!
Mutta minä olen päivä.
Minä vien sinut nukkumaan varjoihini ja kuivatan kasteen hiuksiltasi,
hälvennän sumusi,
kuivatan kaikki kyyneleesi.

Olen se päivä, jota kaikki elävät,
mutta sinä olet se yö, jota kaikki janoavat
ja olkoon se ainoa asia, josta kadehdin sinua.

Ystäväni, joka tahtoi tanssia kanssani
Vaikea, epäselvä... Mutta toisaalta niin hiton yksinkertainen. Hah, on sinussa usein paljon kritisoimista; piirteitä, jotka tuppaavat saamaan hermot kireälle. Mutta juuri siksi koetan oppia sinulta; mitä samaa on sinussa kuin minussa ja olenko sittenkään niin vahva hallitsemaan mieleni kuin kuvittelin?
  Miten joku voi, saattaa tutustua minuun näin nopeasti?! Miten sinä kehtaat?! Häpeä, lintunen! Etkö tiedä, olen mysteeri, aarrearkku ja ilman avainta. Haluan pysyä. Silmät. Kiinni. Unessa. Älä herätä, mutta sinä pistit minut heräämään.
  Toisaalta, olen onnellinen. Olethan kaunis ja herkkä kuin pensselin varsi. Minä voin kyllä tanssia sinun kanssasi, kun muut eivät ymmärrä sinua ja silloin sinä muutut tähdeksi ja alat loistaa ikuista valoasi. Sitä valoa, jonka piilotat sisällesi, koska pelkäät. Älä, älä piilota sitä! Anna sen loistaa! Älä häpeä sitä mistä hehkut.
  Ja kas kummaa, tässä minä ymmärsin, kirjoittaessani, missä suhteessa olen samanlainen kuin sinä: mysteerejä, aarrearkkuihin piilotettuja tähtiä kumpainenkin.

Ilon voima
Sinä olet iloinen. Hymyilet tuuleen, vaikket edes itse sitä huomaisi. Olet lämmin, ehkä jopa hehkuva ja hönkäilet voimaasi kasvoilleni, kun puhut. Ole voima, koska sitä sinussa on.
  Olet iloinen, vaikka sinua potkitaankin päähän ja sen vuoksi olet aina niin vitun sekaisin. Selitä minulle, selitä kaikki mustelmasi, jotta jaksat yhä hymyillä. Minulle ei muulla ole väliä. Ei ole väliä, vaikka puhuisit korvani tainnoksiin.
  Ole hymyä, ole ilo ja ole minun ystäväni. Jäät mieleeni, vaikka kuinka koskaan koettaisit väittää olevasi tavallinen tai pieni tai merkityksetön. Sinä olet meressäni, etkä todellakaan ole pieni sen keskellä.

Hymyilevä pieni poika
valokuvassa
takanaan maisema,
josta minä tulisin vain
haikeaksi.

Päivä jona Jumala oli oikeudenmukainen

En ole kylmä sydämestäni tänään. En tunne kipuja tai kylmänkolhaisuja, vaikket olekaan täällä ja vaikka saatat viettää iltasi jonkun toisen sylissä. Uskon, etten ole kylmä tänään, mutta silti mieleeni hiipii ajatus; ehkä lämpöni onkin vain lumen luomaa harhaa? Ehkä luulen olevani hehkuva, kun maa on täynnä jäätävää valkeaa ja ilma on kolea?
  Kävelin sen koleuden keskellä tuntien suunnatonta mielihyvää ja lämpöä. Talvi, et ole vuodenajoista kaunein, vaikka väitänkin niin. On useita hetkiä, jotka voittaisivat sinut, vaikka sanonkin muuta. Mutta tänään, kun kävelin keskelläsi kengänpohjat lunta kantaen, minä tunsin mahtavuutesi ja voimasi ja se sai minut onnelliseksi. Myös sinä jaksat taistella maasta, niin kuin minä jaksan mielestäni, sinun takiasi koko pitkän aikasi.

Olen miettinyt pitkään. Olen miettinyt Jumalaa. Tiedän monia ihmisiä - en voi sanoa liikaa, mutta useita - , jotka eivät usko Jumalaan. Yleensä he ovat minun ikäisiäni; nuoria, vetreitä ja ihmisiä, joilla on niin vahvat mielipiteet, etteivät he kykene näkemään asioiden toisia puolia. Innokkaasti me ajamme asioitamme ja kiljumme niistä kaduilla kuin haaskalinnut ruokansa perään. Mielipiteet ovat kuitenkin aina mielipiteitä ja vanha sanonta pitää; ei niistä voi kiistellä.
  Mielipiteitä voi kuitenkin muuttaa itse. Voi avata silmänsä ja olla avoin asioille eikä vain vastustaa ja vastustaa. Mitä tapahtuu, jos kaikki vastustavat kaikkea? Silloin tapahtuu vastustusta.  Minä en pidä siitä vaan haluan elää sopusoinnussa ja rauhassa ja nauraa kaikille, jotka ovat asioita vastaan niin paljon, että tietämättään tekevät itsestään naurettavia.
  Mutta Jumala, miksi häneen ei uskota? Kun kuullaan sana "Jumala", kaikki tuntuvat saavan päähänsä kristinuskon, säännöt, Raamatun ja kirkon, joka "ajaa Jumalan sanaa". Kaikki alkavat ateisteiksi, koska he uskovat Jumalaan, jonka yhteiskunta heille antaa. Jumalaan, joka kieltää homouden, itsemurhan ja sanoo, että me kaikki olemme syntistä paskaa. Ketään ei kiinnosta ottaa selvää Jumalasta, jota heille ei tarjota lautaselle kuin kakkupalaa. Entä kakku itse? Miksi ottaa pelkkä pala, jos voi saada koko kakun, kunhan vaan nousee tuoliltaan ja kiiruhtaa keittiöön?
  Minua kiinnostaa Jumala, joka tekee maailman sellaiseksi kuin se nyt on. Jos Jumala ei tahtoisi meidän tekevän maailmasta sellaista kuin se on, miksi hän antaa meidän tehdä? En usko, että pystyisimme tekemään mitään vastoin hänen tahtoaan.
  Minua kiinnostaa Jumala, joka rakastaa ja kertoo, että muuta kuin rakkaus ei ole. Että me elämme vain unta ja voimme tehdä mitä vain, koska maailma, universumi on rajaton ja meillä on kyky luoda maailmasta sellainen kuin tahdomme. Tahdon Jumalan, joka auttaa minua heräämään, "valaistumaan".
  Minä tiedän, että Jumala ei ole mystinen hahmo pilven reunalla vaan se on koko maailmankaikkeus. Ja me kuulumme tuohon maailmankaikkeuteen ikään kuin pienen pienet atominosaset. Olemme osa Jumalaa ja autamme häntä ymmärtämään, mitä "Jumalana oleminen" on.
  Tiedän, että universumi ja Jumalan tietoisuus laajenee ja laajenee, kunnes se on tavoittanut ääripisteensä ja näkee itsensä kokonaisuudessaan. Tiedän, että kun Jumala on kokenut itsensä ja tavoittanut totaallisen laajentumispisteensä, hän pysähtyy ja aloittaa matkan takaisin aloituspisteeseen. Tätä kutsutaan Jumalan hengitykseksi.
  Nykyään minua oikeastaan naurattaa kuunnella ihmisiä, jotka vastustavat ajatusta Jumalasta. Miten "pieneltä" heidän todellisuutensa tuntuukaan, kun he koko maailmankaikkeuden todellisuuden sijaan ottavatkin vain sen pienen homoseksuaaleja vastustavan todellisuuden. Miten hassua on, että he vain tyytyvät pieniin ajatuksiin ja ovat tyytyväisiä siihen kakkupalaan samalla kun minä työnnän naamaani kermavaahtoon ja hilloon. Mutta en naura vain sille, vaan nauran kaikelle: nauran sille, miten typeristä, pienistä asioista me täällä välitämme tajuamatta, että kaikki on vain yhtä sisäänhengitystä ja Jumaluuden kokemista. Miten ihanaa onkaan esittää ulospäin järkyttynyttä, mutta hohottaa sisäistä naurua niin kovaan ääneen, että pää tuntuu räjähtävän.
  En silti koe olevani parempi. Yksikään atominosanen ei voi olla sen parempi kuin toinenkaan. Olen vain hieman erilainen ja nautin hieman erilaisista herkuista. Niin, ja minä rakastan Jumalaa.

Savusi

Vedin henkeen sun savusi. En tiedä oliko siinä pelkkää tupakan karvasta tuoksua vai pelkkä katkera henkesi. Mistä olet katkera? Et kai elämästä? Jos siitä, tiedän, että sinulla on syytä.
  Seitsemäntoista vuotta, hiton paljon liikaa aikaa kärsiä. Hiton monta yötä ulvoa tai olla hiljaa, jotteivät painajaiset herää. Älä enää yritä itsemurhaa, lupaa se minulle. Älä enää viillä ranteitasi auki, lupaa edes se minulle.
  Seisottiin ulkona. En polta, mutta sinä käärit sätkäsi hyvin ja nopeasti. Katselen sinua ja sinun utusilmiäsi ripsiverhon takaa. Miksi etsit niin paljon tarkoitusta elämällesi, suuntaa, että unohdat sen tarkoituksen joka sillä oli?

Lumen mukana

Hei
Minä vaahtoan
vaahtoan alleni meren
ja uin siinä.

mereni on kuin paskaa
tai muovailuvahaa
voin itse valita
minkä muotoisen siitä muovailen.

Empäs ole kirjottanut tänne aikoihin. Mietin jo - varmaan sadannetta kertaa - , että poistan tämän ja alotan puhtaalta pöydältä, mutta tulinkin toisiin aatoksiin. Miksi alottaa puhtaalta pöydältä, jos se kuitenkin on se sama vanha pöytä, joka on aiemminkin ollut? Tää on mun blogi ja se ei sen kummemmaksi muutu, vaikka sen kokonaan uudestaan aloittaisinki.

Aloitan kuitenkin sen verran alusta, että täsmennän tän blogin tarkoitusta. Kirjoitan tänne monimutkaisia ajatuksiani elämästä. Ne ei oo syvällisiä, koska syvällisyyttä ei ole olemassa meiän pienissä päissä, mutta ne on ehkä erilaisia ajatuksia. Tai sitten ei, en tiedä.
Laitan kuvia mun töherryksistä ja maalauksista sun muusta.
Ja mikä tärkeintä: en välitä YHTÄÄN kuka tätä lukee, lukeeko tätä kukaan, kirjoitan tänki tekstin tässä vaan ITSEÄNI varten, koska liian usein mun ajatukset ja ylpeyden aiheet on muutunu peloksi vaan sen takia, että mietin mitä muut ajattelevat. Teiän mielipiteet on mulle aivan sama. Mua ei kiinnosta. Paitsi, että mää rakastan teitä.
Eli kirjoitan mistä vain koska haluan kiitos kiitos kiitos <3

Uuden alun kunniaksi laitan kuvia mun tämän päivän maalausprojekteista. Eli viimeistelin kolme kauan lattialla pyörinyttä maalausta. Hihhei tulin aika onnelliseksi kun tajusin, että mulla on kohta niin paljon valmiita töitä, että voisin alkaa selvitteleen missä vois järjestää pienoisnäyttelyä :3 (Pahoittelen kuvien huonoa laatua. Puhelimen kameralla pitää kuvia ottaa ja kaikki tietää, miten surkeita kameroita niissä osaa olla D::)

Ylinnä: "Suokissa ja Jumala, joka itki naavaa kuusten ylle"
Keskimmäisenä: "Kasvukivut ja pahimmat ajatukset;SUOJAUDU NIILTÄ!"
Alimmaisena: "Naisen kauneus"

Maalaamisessa hienointa on se, että sitä ei vaan yksinkertaisesti voi tehdä huonosti. Ainakaan, jos omaa edes vähän taiteellisia lahjoja. Maalauksia on paha mennä lajittelemaan "huonoihin" tai "hyviin", koska selviä eroja niissä ei ole. Taiteesta on kaikilla omat käsitykset.
Varmaan se, että kukaan ei voi koskaan tulla sanomaan mulle - ainakaan niin, että oikeesti uskoisin sitä - , että oon huono maalaamaan, on just se syy miksi oon niin rakastunut maalaamiseen. Saan tehä mitä haluan ja silti olen kelvollinen taiteilija.

Korento suden ja seitsemänsataa päätä odottivat hiljaa metsässä

Korentosuden polki maata vihoissaan; hän ei kyennyt enää löytämään kotiinsa. Hän oli eksynyt suden polulta, eksynyt pimeimpään metsään, mitä maailma kantaa. Se metsä on niin pimeä, ettei sitä edes meinaa tajuta, eikä sitä kenties tajuakaan. Siellä tuulet laulavat pimeitä puita sisältään ja istuttavat niitä mättäitten päälle. Puut kasvavat pimeässä hitaasti, hitaasti, hitaasti...

  Korentosuden oli tästä niin katkera, tästä eksymisestään ja päätymisestään hitaiden pimeiden puinten notkoon, että se söi siipensä pois ja hukkui pihkaan. Luulen, etten tahdo tietää miten kaunis koru tuosta pihkasta joskus saataisiin, jos sen joku sieltä metsästä pois hakisi.

En ymmärrä mikä maailmaa yhtäkkiä vaivaa. Se on kääntymässä kai ympäri (tai ehkä minä käännän sitä joka yö unissani ympäri ( ja unista tuli mieleeni, että tänään aamulla koko käytävä tuoksui uneltani, vain minun uneltani ja se oli häkellyttävää)). Minusta on tullut joitain asioita kohtaan välinpitämätön. En suorastaan jaksa tai viitsi pitää kiinni joistain ihmisistä, jotka ennen olivat minulle puoli elämää. Annan heidän vain kadota, ehkä kuitenkin pientä omantunnonpistosta tuntien. Nuo ihmiset ovat vaihtuneet toisiin, heidät on korvattu uusilla, vielä puoliksi tuntemattomilla kasvoilla, joista jaksan olla kiinnostunut, joita jaksan himoita keskustelukumppaneiksi tylsiin hetkiin. Nuo entiset ihmiset ovat kuin näyttelijöitä, jotka nyt ovat saaneet uudet roolit ja vaihtaneet vain asuja. En malta odottaa näytelmän päätökseen asti; tahdon naamiot heti pois kasvoilta ja tietää kuka on kukakin, sillä ihmiset ovat samanlaisia ja jokainen tapahtuma on samanlainen kuin edellinenkin! Maailma on pyöreä, elämä on pyöreä ja puut tietävät sen, siksi he ovat pyöreitä ja vuodet nukkuvat rinkeinä heidän sisässään...

Lumi kätkee ruumiin tuon

Lumi kätkee ruumiin tuon, mutta oi Kuu, viethän mut unessa sen luo? Olen aikova juoda sen jäätyneen veren...

Kuinka olla kuinen

Ná Darú! (=hei rakas)

Minusta on hienoa tietää, että pystyt nukkumaan yösi hyvin. Toivoisin pystyväni samaan, mutta sänkyni alla uinuskeleva lintunen on yhä katkera minulle ja pitää minut hereillä.
  Ajattelin hankkia puukon. Kannan sitä sitten hameeni alla solmittuna sukkanauhaan. Hankin sen, jotta voin viiltää painajaisteni kasvot rikki. Ne seuraavat minua aina kaikkialla, missä vain koskaan kuljenkaan. O_O

Sosiaalinen tuntoaisti

Lattialla oli varjoja, muttei mitään, mikä niitä olisi voinut muodostaa. Ehkä ne muodostuivat muiden ulottuvuuksien esineistä, jotka leijailevat tämän maailman yllä. Minä hengitän tässä enkä missään muualla, vaikka kenties tahtoisin tällä hetkellä leijailla niissä pääni syvimmissä onkaloissa. En kestä noiden muiden elämästä elävien akkojen paskaisia suita. En kestä heidän tarinointiaan ja kommentointiaan muiden touhuista. Kestän vain ajatuksen heidän ilmeistään, kun he kysyessään onko minulla "hellua" saavat vastaukseksi, että minulla on ollut juttua yhden tytön kanssa. Sellainen vastaus vain toisi minutkin yhdeksi heidän juorujensa kohteeksi, vaikken kyllä epäile yhtään ettenkö olisi sitä jo, meninhän eilenkin kahvipöytään levinnein huulipunin ja pystytukassa.

Minun mielestäni ihmiset voisivat nyt vain pitää suunsa tiukasti kiinni ja täyttää ne karamelleilla, eikä tuolla suusta suuhun kiertäneellä paskalla. Pahinta tässä on se, että nuo paskasuut tunkeutuvat tällä hetkellä sänkyynikin. He jatkavat turhaa lässytystään niin kauan, että vain uuvun. Se ei ole unta johon painun, se on vain tiedottomuutta, missä todelliset unet tai ajatukset eivät asu.

Sitten voin vain kysyä, mikä aina saa minut tulemaan tähän paskasuiden maailmaan? Onko se se pieni paskiainen minussa, joka haluaa lihoa sekä fyysisesti että henkisesti? En tiedä mikä minut tänne aina kantaa, mutta sen tiedän, että tämä, mitä täällä tapahtuu, ei todellakaan kasvata älykkyyllistä olemustani.

Hän hukkuu aina kun nukkuu

Herra Ylppö & Ihmiset: Hylättyjen valtakunta

"Kadonnutta
kauneuttaan
itki maa niin haikeaan;
syksytuuli
kylmähuuli
kukat riisti kulmiltaan."

- Saima Harmaja -

Kävin tässä perjantaina kirjastossa istuskelemassa ja löysin sielunsisaren, nimittäin semmoisen runoilijan kuin Saima Harmaja. Hänkin rakastaa sanoja... Tai rakasti, mutta kuitenkin. Kirjoittaminen on varmaan parasta mitä tylsinä päivinä voi tehdä, koska jokaisesta hetkestä voi löytää sanoja. Ihan jokaisesta.

 Yöt ovat kauniita. Ja omituisia. Silloin tuntuu, että on todellakin turvassa, sillä koko maailma vain nukkuu pimeyden keskellä. Pimeässä kulkevat vain ne jotka pelkäävät. Ja he ovat kauniita.
Tässä vasta oli eräs todella mielenkiintoinen yö, jolloin sain hienon ajatuksen. Kello oli jo lähempänä kahtatoista ja aloin tekemään kuvamataiteen työtä, nimittäin metamorfoosia. Siinä ideana piti olla jonkin arkipäiväisen esineen muuttaminen uuteen asuun. Keksin, että teen omasta ruumiistani taulun. En nyt tiedä oliko se mikään paras maailmoja kaatava idea, enkä edes tiedä tuliko tästä mikään lopullinen työ, mutta oli se jännää kuitenkin.

Lopputulos oli kieltämättä aika mielenkiintoinen...

On todella ahdistavaa näyttää itseään. En voi rakastaa itteäni tarpeeksi. Oon koittanu nyt koeviikon takia syödä ihan normaalisti ja kunnolla, koska tulen niin helposti pahalle päälle, jos en syö tarpeeksi ja muutenkin paineita noitten kokeiden takia ollu. Mutta ei se syöminen enää vaan onnistu samalla tavalla. Jos on puoli vuotta huutanu päässään normaalista annoksesta ruokaa, että se on liikaa, ei sitä voi enää pitää normaalina. Eilen söin ihan "normaalisti", eli kunnolla ja säännöllisesti, mutta ilta meni melkeen märisten, koska musta tuntuu välillä, että jos syön palankaan suklaata niin lihon heti kaks kiloa. Mua vituttaa ja hävettää, mutta mää koitan vaan lopettaa nämä typerät ajatukset ja olla vaan tämmönen, mitä olen. Tämä on tosi turhauttavaa.

Minä irroitan
sinut minusta
päästän ilmaan vaan
en anna sinun satuttaa.

Olen kauan kutsunut
teitä mukaan
pitkin taivaan linnoja
tanssimaan.

Minä lopetan kaiken
annan vain vaipua maan pintaan
ei ole mitään syytä
olla huolissaan.

Ja kaunis on ajatus,
jossa minä vain laihdun
laihdun pois
sinne missä uneni..

Huhuu Maailma??

Hmm... Ehkä tätä voisi taas vaihteeksi jatkaa. Nyt on yö ja maailma on kaukana. Jossain todella kaukana ja ehkä siellä on myös unta etsivä sydämeni (?).

Paljon voi tapahtua lyhyissä ajoissa. Paljon on tapahtunut lyhyissä ajoissa. Löysin jotain korvaamatonta tässä vähän aikaa sitten, nimittäin itseni. Luulin kylläkin ensi, että olen tullut vain hulluksi, kun koko maailma näytti yhtäkkiä aivan erilaiselta. Sitten eräänä kauniina hetkenä vain ymmärsin, että kappas! Minähän se tässä! Ja se jos mikä oli oikein huojentavaa. En jaksa enää olla vain näissä merkityksettömissä päivissä, tai ainakaan olla yhtä niiden kanssa. Haluan vain kuunnella Tuulen laulua ja tehdä mitä sieluni sanoo...

Se tunne kun tajuaa, että on jäänyt koukkuun maalin tarkoituksettomaan imppaamiseen. Ehkä liika taiteellisuuskin voi olla pahasta... Mutta se ei merkitse mitään, koska en missään nimessä voisi elää ilman kolmatta silmääni saatikka toteuttamatta sen käskyjä.

Kitaran soitto sai tänään kyyneleet silmiini. Ei sen vuoksi, että se olisi ollut niin sanoin kuvaamattoman kaunista ja heleää, vaan sen vuoksi, ettei se ollut. Rakastan soittamista ja laulamista, mutta on näitä päiviä, jotka tuntuvat kestävän iäisyyden, jolloin tuntuu kuin kaikki äänet joita koitan soittaa vain vääristyvät. Se raastaa minun herkkää sydäntäni yhtä paljon kuin kielletyt hellyyden osoitukset.

Olen levoton ja vain heilun ympäriinsä aivan ilman mitään päämäärää. Ei missään ole mitään päämäärää. Tai räämääpää.

Ammun teitä kurkulla kurkkuun.

Kiitos ja huljautus ja kova kumarrus teille Jumalani syntiset orjat!