Mulla on tapana takertua ihmisiin; satunnaisiin tai tiettyihin. Kirjoitan heille rakkaudentunnustuksia tai satuja ja koitan arvailla keitä he ovat. Tässä paloja joistain ihmisistä - ehkä tunnen heidät ehkä en...
Poika tunnilta ja käytäviltä
Tarinasi alkaa samalla tavalla kuin Claire Castillon sanoo eräässä novellissaan: Sinulla on silmässäsi kärpänen. Se poukkoilee ympäriinsä ja katseesi seuraa sen liitoa katosta lattiaan ja aina seinille asti, mutta takaseinään et sitä uskalla seurata, sillä se saattaisi imaista sinut sisäänsä.
Sinä vapiset, kuin surkimus täriset, mutta rasvainen musta tukkasi ei liikahdakaan ei vavahda pois silmiltäsi hetkeksikään. Kukaan ei siksi näe kärpästä silmässäsi. Kukaan ei näe kiihtyneitä, pelokkaita silmiäsi.
Mietin vain, mihin sinun kaltaisesi päätyvät? Muutamia teistä olen nähnyt. Te olette sitä maailman näkymätöntä luokkaa; teitä ei kuuluisikaan huomata. Miksi tyydyt osaasi? Oletko tyytyväinen?
Kenties sinä muutat rivitaloon ja leikkaat nurmikkosi, jotta et eroaisi naapureistasi. Kenties päädyt ammattiin, jossa et tarvitse sosiaalisiataitoja. Kenties kyllästyt kaikkeen ja hirttäydyt kylpyhuoneeseen ilma, että maailma edes huomaa katoamistasi? Tai sitten voit kääntää otsatukkasi silmiltä ja antaa kärpäsen valloittaa maailman.
Kuiseni
Sinä olet yö - näytätkin siltä - ja minä taasen päivä.
Sinä olet mysteeri, utusilmä, ehkä pimeyden vuoksi suurisilmä; niin kuin kissa.
Suustasi ryömivät loitsut laskevat pilviä pois kuisten tieltä ja Aurinkoa alemmas.
Hiuksesi kastuvat yöuintien aalloista ja aamukasteesta.
Sinä olet sumuinen ja sumu järven yllä.
Olet pöllön huhuilu suolla ja hirven askeleen rasahdukset yössä.
Olet se järvenneito jään alla; keskellä kireintä yöpakkasta.
Oi, tiesin!
Olet Kuu, olet yöenkeli, saavuttamaton mysteeri!
Mutta minä olen päivä.
Minä vien sinut nukkumaan varjoihini ja kuivatan kasteen hiuksiltasi,
hälvennän sumusi,
kuivatan kaikki kyyneleesi.
Olen se päivä, jota kaikki elävät,
mutta sinä olet se yö, jota kaikki janoavat
ja olkoon se ainoa asia, josta kadehdin sinua.
Ystäväni, joka tahtoi tanssia kanssani
Vaikea, epäselvä... Mutta toisaalta niin hiton yksinkertainen. Hah, on sinussa usein paljon kritisoimista; piirteitä, jotka tuppaavat saamaan hermot kireälle. Mutta juuri siksi koetan oppia sinulta; mitä samaa on sinussa kuin minussa ja olenko sittenkään niin vahva hallitsemaan mieleni kuin kuvittelin?
Miten joku voi, saattaa tutustua minuun näin nopeasti?! Miten sinä kehtaat?! Häpeä, lintunen! Etkö tiedä, olen mysteeri, aarrearkku ja ilman avainta. Haluan pysyä. Silmät. Kiinni. Unessa. Älä herätä, mutta sinä pistit minut heräämään.
Toisaalta, olen onnellinen. Olethan kaunis ja herkkä kuin pensselin varsi. Minä voin kyllä tanssia sinun kanssasi, kun muut eivät ymmärrä sinua ja silloin sinä muutut tähdeksi ja alat loistaa ikuista valoasi. Sitä valoa, jonka piilotat sisällesi, koska pelkäät. Älä, älä piilota sitä! Anna sen loistaa! Älä häpeä sitä mistä hehkut.
Ja kas kummaa, tässä minä ymmärsin, kirjoittaessani, missä suhteessa olen samanlainen kuin sinä: mysteerejä, aarrearkkuihin piilotettuja tähtiä kumpainenkin.
Ilon voima
Sinä olet iloinen. Hymyilet tuuleen, vaikket edes itse sitä huomaisi. Olet lämmin, ehkä jopa hehkuva ja hönkäilet voimaasi kasvoilleni, kun puhut. Ole voima, koska sitä sinussa on.
Olet iloinen, vaikka sinua potkitaankin päähän ja sen vuoksi olet aina niin vitun sekaisin. Selitä minulle, selitä kaikki mustelmasi, jotta jaksat yhä hymyillä. Minulle ei muulla ole väliä. Ei ole väliä, vaikka puhuisit korvani tainnoksiin.
Ole hymyä, ole ilo ja ole minun ystäväni. Jäät mieleeni, vaikka kuinka koskaan koettaisit väittää olevasi tavallinen tai pieni tai merkityksetön. Sinä olet meressäni, etkä todellakaan ole pieni sen keskellä.
Hymyilevä pieni poika
valokuvassa
takanaan maisema,
josta minä tulisin vain
haikeaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti