Minä uskon Jumalaan. Se ei ole mihinkään uskontoon, lahkoon tai kirkkoon sidottu Jumala. Se on Jumala, joka on meissä kaikissa ja joka puolella. Me olemme Jumala. Jokainen meistä on, joten se tekee meistä yhtä. Eli, kun sanon, että Jumala on meissä kaikissa ja joka puolella, olen luopunut yhdestä uskonnosta, koska olen alkanut uskoa kaikkiin (en nyt kirjaimellisesti tietenkään).
Monille sanat, kuten "uskonto", "Jumala" ja "Jeesus" assosioivat jotain, mikä ei katsota eduksi, mikäli noihin tuntee vetoa. Tai tällaisen käsityksen olen saanut, mutta se voi olla vain omaa pelkoani. Sen vuoksi kerron harvoin minulle hyvin tärkeästä ja merkityksellisestä asiasta tai käytän sanoja "mielenmuutos" tai "maailmankatsomus". Mutta kun aletaan puhua syistä, miksi olen alkanut muuttaa mieltäni pois pelon ajatuksista ja mikä saa minut katsomaan maailmaa näin; tarvitsen vähintäänkin sanaa "Jumala". Auts.
Niin hullulta kuin se kuulostaakin minä luen Jeesuksen kirjoittamaa kirjaa ja käyn keskustelemassa hänen kanssaan niin kutsutuissa kanavoinneissa. Kirja on Ihmeiden Oppikurssi ja sitä voidaan nimittää "nykyajan Raamatuksi". Kanavoinneissa on kyse eräästä ihmisestä, joka vajoaa transsiin ja häneen laskeutuu mikä lie Pyhä Henki, Jeesus, Buddha, onko nimillä väliä, kun saan häneltä hyvää matskua mieleen?
Olen huomannut, että ihmiset kääntyvät pois heti kuultuaan jotain sellaista, kuten"Jeesuksen sanelema kirja" tai "hän laskeutui transsiin ja antoi minulle parhaimmat elämänohjeet, mitä olen koskaan elämässäni saanut". Heistä se kuulostaa huuhaalta, joten se on sitä, mutta entä, jos voisit tuon huuhaan avulla vapautua kaikista KAIKISTA peloistasi ja murheistasi? KAIKISTA. Minä en siinä vaiheessa enää välitä, vaikka se olisikin ollut Saatana, joka siellä minulle sepittää niitä juttuja, koska minulla on niin hyvä, turvallinen ja rakkauden täyteinen olo.
Koska olen äitini kanavointeja kuunnellessa todennut, että hänen murheensa ovat myös minun murheitani eri muodossa ja hänelle annetut vastaukset soveltuvat myös minun elämääni, olen päättänyt jakaa teille viime vuoden (11.2015) kanavointini. Tosin kirjakielisemmässä muodossa, jota olen muuttanut hieman kirjakielisemmäksi, jotta minun "mää":t ja "niin ku":t eivät särähtelisi silmiin.
Tekstiä mahtuu todella paljon yhteen ja puoleen tuntiin, joten jaan siitä vain osia siinä tahdissa kuin kerkeän kirjoittamaan. Olen myös päättänyt muuttaa nimet vain satunnaisiksi kirjaimiksi, jotka eivät siis kerro muiden henkilöiden todellisista nimistä mitään, koska puhun kanavoinnissa todella henkilökohtaisista asioista ja ihmissuhteista enkä tahdo vahingossakaan loukata ketään, jos joku tunnistaa itsensä tai toisensa rivien välistä.
Toivon, että mahdollisimman moni saisi tästä irti jotain niin kaunista ja vapauttavaa, mitä minä olen saanut ja olen edelleen halukas ottamaan vastaan <3
Joku pyhä henkilö, jonka kanssa juttelen: Terveppä terve!
Minä: Terve!
J: Ja mitä sinulle
merkitsee sanoa ystävillesi ”moi, terveppä terve”?
M: No sitä että,
no en tiedä...
J: Iloisia juttuja,
vailla muotoa.
M: Niin, joo.
J: Ja kun ilo on
mielessäsi, ajatuksissasi, eikö se silloin ole kaikkein helppoa?
M: Joo. Ei siinä
yleensä tarvitse ystävien kanssa miettiä, kun niitä tervehtii,
että onko tässä nyt iloinen tai surullinen; tai se ”terve” on
sellainen, että ”kivaa kun olet siinä”. En osaa selittää,
mutta se on ihanaa.
J: Juuri siksi minä
sanon aina, että terveppä terve, koska se ei selityksiä kaipaa.
Siinä ei tarvitse tutkailla, mitä sanoisin, vaan se on
automaattista. Se on niin automaattista iloisesti tervehtiä, koska
se tulee sisimmän ilosta.
M: Joo… Tästä
just tulee heti mieleen – tietenkin, ei ole sattumaa – tämä P,
jonka kanssa varsinkin nyt eilen oli ongelmia siinä, että minä
lupasin mennä hänellä käymään ja sitten minä en mennytkään,
mutta menin sitten A:n ja K:n kanssa – kuitenkin -, vaikkas sanoin
P:lle, että olen väsynyt. Mikä se on, että minun pitää aina
perua kaikki, mitä minä P:n kanssa sovin? Että hänen kanssa se ei
ole semmonen automaattinen ”terve” vaan se on sellanen pakotettu
”terve, mää oon tosi ilonen ja ei yhtään väsytä eikä
ärsytä”. Tää on tosi hankala ihmissuhde mun mielestä. Että
miksi sen pitää olla niin just P:n kanssa?
J: Sallitko, että
katsotaan vähän syvempää, mikä hänessä ärsyttää?
M: Joo, sallin.
J: Kerro vaan.
M: No tuota siis
ensinnäkin minua alkaa heti ärsyttää, kun jossain
keskusteluryhmässä esimerkiksi keskustelen hänen kanssa - tai
siinä on muitakin keskustelemassa - ja minä vaan luen sitä silleen
ulkopuolisen silmin nykyään, että en ota siihen yhtään osaa,
koska muuten meillä tulee P:n kanssa hirveä konflikti siinä, koska
minua ärsyttää kaikki mitä se sanoo. Ihan kaikki. Melkeen aina.
En tiedä miksi, mutta se vaan on niin nykyään. Ja sitten kun
mietin, että jos joku toinen sanoisi niin, niin ei minua ärsyttäis,
vaikka A tai B tai C niin ymmärtäisin häntä, mutta sitten kun se
on P niin olen ihan raivon partaalla.
J: Otetaanko huumori
mukaan?
M: Joo, todellakin!
J: Kun sinua
ärsyttää P, niin sinä katsot peiliäsi.
M: No sitäkin olen
miettinyt, että minustahan se johtuu, että ei se ole P:n vika ja
sen takia minä sitä mukavaa varmaan yritän esittääkin aina.
J: Ja kun sinä
yrität esittää mukavaa, sinä olet vieras itsellesi.
M: Niin.
J: Et ole
luonnollisimmillasi etkä aidoimmillasi. Tässä sinä huomaat, että
haluat, että P hyväksyisi sinut.
M: Mm.
J: Toivot sitä jopa
niin pitkälle, että sinä esität vierasta itsellesi.
Hupsheijakkaa. Koska sinä tiedät, että jokainen hankalin
ihmissuhde; se onkin minulle lahja.
M: Joo.
J: Koska hänessä
joko kohtaat viattomuuteni tai kadotan itseni. Kun sinä esität
jotain muuta, sinä kadotit itseni.
M: Ja sitten minä
vain pakenen sitä, niin kuin nyt pakenen P:tä, niinkö?
J: Täsmälleen. Ja
kaikki se juontaa kaikkien uniin arvottomuudesta ja syyllisyydestä;
”riitänkö hänelle sellaisena kuin olen vai tuleeko minun esittää
jotain hänelle, jolloin vieraannun viattomuudestani?” Ei
todellakaan ole sattumaa, että sinulla on tällainen ystävä vaan
se on lahja sinulle. Sinä pakenet ainoastaan itseäsi, kun hän
näyttelee sen teatterin sinulle, kaikkine odotuksineen, millainen
sinun tulisi olla, että olisit hyväksytty.
M: Niin, se käy
järkeen…
J: Ja näin se voi
muuttua kerta voitolla. Sinä tiedät, mitä on kohdata jokainen
ihminen. Jokainen kohtaamasi; hänessä joko kadotat itsesi tai
löydät itsesi. Katsotaanko vähän syvempää, mistä alkoi suhde
P:hen?
M: Joo. No siis,
alunperinhän minä olin ihastunut P:hen ja no olen huomannut
nykyään, että aina, kun minulla tulee sellainen syvällisempi
ihmissuhde, minä alan ihastua siihen henkilöön. Ja myöhemmin se
on yleensä kääntynyt sellaiseksi tosi lämpimäksi ihmissuhteeksi,
niin kuin kävi myös P:n kanssa. Ja sitten siinä oli varmaan pari
kuukautta, kun me oltiin varmaan parhaat kaverit ikinä ja joka päivä
näin häntä ja kaikki oli ihanaa. Se oli tosi mukavaa, mutta
jossain välissä minä jotenkin väsyin siihen tai jotkin asiat
alkoivat ärsyttää tai en edes muista, mitä siinä tarkkaan ottaen
kävi. Sitten se vaan on kääntynyt tällaiseksi ja nyt olen
koittanut paeta sitä ihmistä varmaan yli vuoden ja koittanut vain
päästä hänestä eroon.
J: Kantsiiko
alistuminen ja uhrautuminen ja liika kiltteys?
M: No ei, ei
todellakaan.
J: Kun sinä sanoit,
että sinä ihastuit häneen, silloin sinä näit hänen
vilpittömyytensä.
M: Niin.
J. Sen valon
pisaran, joka hänessä oli, että sinäkin voisit ihastua itseesi;
siihen valonpisaraan. Ja näin hiipi pikkuhiljaa kriittisyys ja
rupesi ärsyttämään, koska et löytänyt sitä samaa ihastusta
itseäsi kohtaan.
M: Ai siitäkö se
johtui…
J: Eli hän toimii
peilinä. Ja nyt kun sinulla on halukkuus ymmärtää, mistä se
johtui, niin sinulla on myöskin mahdollisuus ymmärtää. Ei P:ssä
ole mitään vikaa eikä ole minussakaan mitään vikaa. Ja kun hän
sai kokemuksen siitä, miten viatonta ja vilpitöntä teidän
ystävyys oli, hän oli hyväksytty juuri sellaisena kuin hän on.
Niin nyt se on kääntynytkin rakkauden pyynnöksi, että
”huomaisitko minut edelleen sellaisena kuin olen”. Se on
puolustuksesi eli vastahyökkäykseksi kääntynyt, kun molemmat ovat
pettyneet odotuksiin itseänsä kohtaan. ”Millainen minun tulisi
olla, että minä riitän?”
M: Niin no siitä
minulla on niin huono omatunto sitten tullutkin, kun tietää, että
P:kin muistaa sen ajan, kun olin hänelle tosi tärkeä ja se oli
minulle tosi tärkeä. Pystyimme puhumaan ihan kaikesta ja sitten
minä yhtäkkiä vaan etäännyn tosi paljon ja lähden pois ja
sanon, että ”ei nähdä enää ikinä”. Hirveitä asioita oon
sanonut hänelle.
J: Vain ja
ainoastaan huonolla omalla tunnolla eli omalla syyllisyydellä.
M: Niin mitä sillä?
J: Omalla
syyllisyydellä, olkoon se pieni tai suuri, olkoon se niin pieni
epävarmuus kuin tahdot; ”en enää haluakaan katsoa häntä
viattomuudella ja vilpittömyydellä”. Mutta entäpä, jos maailman
ainoa tarkoitus onkin parantaa kaikki maailman ihmissuhteet, kun
suhde itseen paranee?
M: Niinhän minä
olen kuullut, että kun itsensä kanssa on ”täydellisessä
harmoniassa”, niin sitten on kaikkien muittenkin kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti