Paljastuksia osa 2

Tässä jatkoa viime postaukselle. Ihmettelen edelleen, miten voi olla niin hankalaa olla sujut itsensä kanssa. Mikä meidät pakottaa olemaan tyytymättömiä? Mikä meidät pakottaa syyttelemään itseään? Minä en todellakaan osaa sanoa....

On muuten hauskaa kuunnella näitä vuoden takaisia murheita nyt. Puhun tässä muuttamisesta ja tosiaan hieman uudenvuoden jälkeen löysin itselleni täydellisen asunnon, jossa nyt asun kahden kissan kanssa onnellisena. Kanavoinnissa puhutaan siitä, että ei ole väliä paikalla vaan omilla ajatuksilla ja suhtautumisella itseen. Se on totta. Pian muuton jälkeen huomasin, että oloni ei omalla asunnolla parantunut. Aloin haluta sellaisia asioita, kuten parveke ja isompi kylpyhuone... Mikään ei riitä niin kauan kuin ei ole tyytyväinen itseensä.

J: Ja näin sinun oma ajatus itsestä, lähdetäänkö katsomaan sitä syvempää, jotta voisit muistaa, kuinka suurenmoinen on sopu ja hyväksyntä itsensä kanssa ja sen myötä kaikkien kanssa. Miten itseäsi kohtelet?

M: No nykyään vähän paremmin. Tai en tiedä, ainoa ongelma – tai varmaan niitä nyt on muitakin, mutta sellainen, mikä koko ajan hyppii mieleen on just tämä painon heilahtelu. Kun koko ajan pitää lihoa ja laihtua. Se on kyllä sellainen itsetunnon murtaja.

J: Sinulla on niin laaja ymmärrys ja tietoisuus jo rajattomista mahdollisuuksista. Sinulla on niin laaja ymmärrys jo siitä, että itselleen voi olla lempeä, eikös ole?

M: Joo, on ja se on auttanut nyt todella paljon itsetunnossa. En syyttele enää niin paljon itseäni siitä mitä teen tai ajattelen minäkin hetkenä. Yritän elää hetkessä ja juuri niin, että ”minä en ole se eilinen minä tai äskeinen minä”. Tai sitä on hankalaa selittää...

J: ”Minä en ole egoni tai vanhat ajatukseni.”

M: Juuri niin!

J: Voiko ego olla paha tai hyvä?

M: Ei voi.

J: Juuri näin. Koska ne ovat menneet kokemukset. Ja epävarmuuden kokemukset reagoivat aina ensin, kunnes alkaa huomaamaan, mikä on tämän ajatuksen ydin. Onko se paino vai onko se minun vilpitön mahdollisuuteni olla itselleni armelias? Kummasta se tulee, kumpi se on, kumpi minulle merkitsee itseni suhteen? Ruoskiminen vai vapaus? Pakoon juokseminen vai uuden puhtaan hetken kohtaaminen ja mahdollisuudet? Kuka minä oikeasti olen? Ihmissuhteet ja koko maailma on oivallinen kulissi huomata mahdollisuuteni. Olla itselleni armelias eikä itseäni arvostella. Jokaisena hetkenä olen tehnyt sen minkä olen ymmärtänyt ja jos en ole ymmärtänyt, niin voiko ymmärtämätöntä ja tietämätöntä syyttää?

M: Ei voi.

J: Sallisitko kirjoittaa itsellesi ylös, oikein paperille, että voiko koskaan ymmärtämätöntä syyttää?

M: Sallisin.

J: Voiko koskaan ymmärtämätöntä syyttää? Se tuli suoraan tietona sinulta; ei voi.

M: Niin tuli.

J: Voiko koskaan syyttää itseään siitä, että syö liikaa?

M: No kyllä voi.

J: Voiko oikeasti? Onko syyllisyys, pelko ja epävarmuus tarpeen? Vai olisiko mahdollisuus todeta, että kappas vaan, söin vähän itseni täyteen? Juuri se lempeys; ”näytinpä olevani näin nälkäinen ja söin paljon”.

M: No se ei kyllä nälkää ole, enemmänkin sellaista-

J: -lohtua.

M: Niin ja tylsyyttä. Kesät, kun en tee mitään, minä lihon.

J: Tekemisetkin ovat symboleiden symboleita, mutta mikä ajatus on itseä kohtaan; se on kaiken A ja O. ”Saanko olla vapaasti vapaalla?”

M: Silloin tällöin. Tai en syytä vapaasta itseäni, mutta jossain välissä se tylsyys vain tulee ja sitten kun ei ole mitään tekemistä… Sitten ei vaan ole mitään tekemistä ja ei siitä itseään syytä välttämättä, mutta kuitenkin kaipais jotain.

J: Se on niin salakavalaa. Pelko on kuin labyrintti. Se keksii kaikki mahdolliset syyt ettet voisi olla onnnellinen. Se on pelon tehtävä, koska pelolta puuttuu kaikki, kun sieltä puuttuu rakkaus. Pelko ei ole paha tai hyvä asia. Mutta tarvitsetko sinä, voitko katsoa sitä pientä epävarmuutta, voisiko se olla merkityksellinen, kun on niin paljon mahdollisuuksia? Entä kun tulee tylsyys, olisiko mahdollista ajatella: ”Mitä antaisin itselleni nyt ollakseni onnellinen?”

M: Joo, onhan se mahdollista.

J: Ja kun sen kääntääkin mahdollisuudeksi ja huomaat, että tylsyys onkin merkki siitä, että olen unohtanut olla itselleni iloksi. Ja se ruoka on vain symboleiden symboli, se on lohdutus, kun on tylsää. Eikö aika tylsää ole, kun ei voi iloita itsestään?

M: No on tylsää.

J: Ja sen myötä se tylsyys lisääntyy. Ja sen myötä pakoon juokseminen itseään lisääntyy. Sitä kaunista puhdasta, sitä viatonta ja vilpitöntä itseään kohtaan.

M: Tuo on kyllä aika hyvin sanottu. Tuo ehkä selittää sen, että miksi on nyt mennyt tänä syksynä taas mennyt niin kauan aikaa taas löytää itsensä. Tuo viime kesä oli kyllä tosi rankka, että siellä luostarissakin yritin etsiä itseni, mutta en vain löytänyt.

J: Rankaisusta ja arvostelusta et voi löytää itsesi viattomuutta. Mitä enemmän yrität olla maailmalle hyvä, hämmästyttvä sitä enemmän kadotat sen puhtaan vilpittömän mahdollisuutesi olla onnellinen, olla vapaa. Eikö se ollut loppujen lopuksi suunnattoman suuri mahdollisuus olla siellä luostarissa?

M: No joo, oli.

J: Koska se kääntää mahdottomuudet mahdollisuuksiksi. Maailma on ajatusten maailma ja ajatukset valitaan jokaisen sekunnin murto-osassa; suhtautuminen itseen. Kun sinä sanoit, että yritit ja yritit ja yritit löytää itsesi, niin voiko tuomion kautta löytää itsensä viattomuutta?

M: Tuomion kautta ei.

J: Eikö sitä löydä arvostelun ja tuomion kautta huonommuutensa? ”Miksi en pysty, miksi en löydä?”

M: Siis kyllähän siellä oli ihanaa, mutta sitten kun tuli sen jälkeen kotiin ja toivoin, että se olisi tehnyt sellaisen mullistavamman muutoksen, että loppukesä ois mennyt mukavammin, mutta kaikki olikin ihan samalla lailla.

J: Mutta haluatko sitä enää, että kaikki on ihan samalla lailla?

M: No en.

J: Juosta pakoon itseään?

M: En todellakaan.

J: Ja siinä ollaan juuri sen uuden edessä. Sen uuden puhtaan hetken edessä.

M: Mutta mitä minun sitten pitäisi tehdä, koska olen miettinyt, että pitäisikö minun vaikka muuttaa kotoa. Olen katsonut asuntoja ja miettinyt, että jos vain lähtisin kotoa keskellä vuotta, mikä ei käy järkeen, mutta tiedän, että järkeä ei kannata tällaisissa asioissa kuunnella niin paljoa… Mutta sitten olen tästäkin tosi epävarma enkä tiedä auttaisiko se yhtään mitään, koska kuitenkin pitäisi tehdä mielenmuutos ensin eikä vain muuttaa ensin. Se on vähän sama kuin se parisuhde-asia, mistä yhteiskanavoinnissa juteltiin, että jos tuntuu yksinäiseltä niin poikaystävä ei siinä asiassa auta. Muutos on tehtävä omassa päässä. Joten auttaako se muuttaminenkaan sitten?

J: Mitä on järki?

M: Egon puhetta.

J: Ja se on järkeilyä: ”Mut, eiku, voi ku, ei ku, mitä teen, ei näin, ei tääkään onnistu”. Eikö se ole jatkuvaa analysointia?

M: On.

J: Ja kuitenkin sinä tiedät sisimmässäsi, että ei paikalla ole merkitystä. Ja kuitenkin sinä tiedät todella sen, että aina kun pakotat itseäsi tulet aina kokemaan tylsyyttä.

M: Niin, mutta kun en tiedä pakotanko itseni asumaan kotona vielä…

J: No, kun kaikki on samanlaista, mitään muutosta ei tule: ”Pakoon, pakoon!”

M: Eli se on ihan sama muutanko vai jäänkö kotiin?

J: Aivan sama.

Harri: Sinullahan oli esimerkki siitä luostarin keikasta.

M: Niin…

J: Sillä paikalla ei ole merkitystä vaan merkitystä on ainoastaan sillä, että kohtelet itseäsi lempeästi. Ja kun kohtelet itseäsi lempeästi, eikö se tuo turvaa eikä turvattomuutta?

M: Tuo.

J: Maailma sanoo, että se on itsekästä, se itsensä kohteleminen lempeästi. Täytyy palvella muita, täytyy olla yhteiskunnallisesti hyväksytty kaikkialla ja heti tulee syyllisyys, kun ei siihen riitä. Mutta kumman maailman haluat nähdä; onnellisen maailman, jossa on rajattomat mahdollisuudet yhä uudelleen ja uudelleen muistaa olla itselleen lempeä. Mikään ulkoinen teko tai mikään ulkoinen paikka ei tuo mitään muuta kuin sitä, että aina haluaisi jotain uutta ja uutta; mikään ei tyydytä, loputon kierre, kun ei ole itselleen mahdollisuus ja arvokas. Miten kohtaat itsesi, siten kohtaat maailman, oletko kuullut?

M: Olen kuullut.

J: Ja olet myös lukenut paljon. Ja näin voi oikeasti itseltään kysyä haluaako onnellisen maailman vai haluaako tämän järjestetysti syytöksen maailman, kun ei anna mahdollisuutta itseään kohtaa, kun ei pysty; kaikki on tylsää. Kumman haluat?

M: No kyllä minä sen onnellisen maailman mielelläni ottaisin.

J: Jokainen haluaa sen. Ei ole ainoatakaan, joka iloitsisi kaikista ristiriidoista mielessä. Et koskaan ole ajatellut, että tämä ongelma onkin ihanaa. Vai oletko?

M: No nyt kyllä tuli mieleen toissapäiväinen, kun olin kokkaamassa kalapihvejä ja sitten tuli sellainen olo juuri tästä lihomisesta ja laihtumisesta, että kokeiltaisiinko vielä kerran? Otettaisko vielä ensi kesänä ja minä näytän sinulle, että nyt tämä menee hyvin! Siinä tuli sellainen olo, että tämä on hauskaa tämä ”ongelma”, siitä ei tarvitse tehdä ongelmaa.

J: Eli osasit nauraa sille ongelmalle.

M: Niin ja sitä minä tarkoitan sillä, että on parantunut todella paljon ajatukset tätäkin asiaa kohtaa, vaikka se on edelleen rankka. Mutta pystyn mun blogissa kirjoittamaan siitä ja kavereille heittämään vitsiä.

J: Heittämään sen huumoriksi. Ja aina on kysymys siitä, mikä on suhde itseen. Sellainen suhde on myös kaikkeen, mitä näet ja koet. Mutta tarvitseeko mennä rankan kautta? Tarvitseeko järjestää itselleen rankkoja kokemuksia?

M: Ei varmaan tarvitsisi.

J: Se on nyt avainkysymys. Se on todella avainkysymys sinulle. Haluatko vielä hyökätä pelkoa vastaan? Haluatko vielä hyökätä epävarmuutta vastaan? Haluatko vielä hyökätä tylsyyttä vastaan? Vai haluatko katsoa, että se ei muuten taida merkitä minulle enää yhtään mitään.