Olen aloittanut muutama viikko sitten onnellisena uudessa työpaikassani henkilökohtaisena avustajana. En sanoin voi kuvata, miten onnekas olin saadessani juuri tämän työpaikan, joka ei tunnu työltä lainkaan!
Jutustelin tänään työnantajani kanssa, joka halusi tietää, mikä on minun "paha puoleni" (hän aloitti utelemisen kyselemällä suhtautumisestani alkoholiin, mitä yleensä pidetäänkin jonkilaisena "totuusseerumina", mutta minusta alkoholi tai sen käyttö ei itsessään tee ihmisestä pahaa tai hyvää, vaan se, kuinka ja millä mielellä ihminen sitä käyttää). Aihe oli sinänsä mielenkiintoinen, koska en ole koskaan ajatellut, että minussa olisi mitään selkeää "pahaa puolta". Olen pitänyt itseäni kilttinä ja myötätuntoisena ihmisenä lähestulkoon läpikotaisin (niin "itserakkaalta" kuin se voi kuulostaakin, mutta varmasti minut tuntevat ihmiset voivat todistaa tämän todeksi, ja minä en välttämättä rakasta näitä piirteitä niin paljon kuin yhteiskunta saattaa rakastaakin).
Siinä jutellessamme minä aloin pohtia ääneen josko minussa sittenkin on jotain pahaa. En täysin osaa vieläkään sanoa, voiko tätä tapaa/piirrettä pitää suoraan sanottuns pahana, mutta itse ainakin ajattelen sitä usein syyllisyydellä ja häpeällä ja siksi mainitsin sen keskustellessamme.
Tapa, josta puhun, on todellakin tuntunut monena, monena viime kuukautena tavalta. Muistan nytkin tätä kirjoittaessani monta kertaa, kun olen sen toistanut ja kannan noita kertoja raskaina hartoillani häveten.
Minä olen nimittäin hyvin innokas tutustumaan uusiin ihmisiin ja olen huomannut, että usein kohdatessani uuden ihmisen hakeudun hänen seuraansa ja haluan tietää hänestä kaiken. Silloin olen täynnä energiaa ja voimaa ja valoa; tunnen hehkuvani ja kykeneväni antamaan tälle uudelle ihmiselle rajattoman määrän rakkauttani ja hyväksyntääni. Tämä on täydellistä ja ihanaa, mutta se, mitä siitä seuraa; se on minusta kamalaa.
Tavattuani uuden ihmisen ja sen "uutuuden viehätyksen" laskeuduttua minun asenteeni muuttuu. Voimani ikään kuin ehtyvät. En jaksa loistaa, en levittää enää tälle ihmiselle rajatonta rakkautta. Alan paeta. Hylkään näitä ihmisiä ympäriltäni. Tuntuu aivan siltä kuin minä olisin ollut se ainoa voima, joka sitä ihmissuhdetta koskaan olisi ollut rakentamassa, ja kun se on poissa ei jäljellä ole enää mitään muuta kuin se ihmettely: "Mikä minussa näin yhtäkkiä muuttui? Miksi en kykene enää vilpittömästi rakastamaan sinua? Miksi alan tuomita sekä sinua että minua?"
Tässä kirjoittaessani huomaan, että todellisuudessa kaikki häpeäni ja syyllisyyteni ovat täysin turhaa. Ainoa, jota todella voin satuttaa, on minä itse. Kun hylkään näin ihmisiä ympäriltäni, koska en yhtäkkiä osaa rakastaa heitä enää, on vain muiden rakkauden hylkäämistä ja minähän siinä olen menettänyt! Enkä olekaan syyttänyt näitä ihmisiä; en todellakaan! Olen vain pohtinut, miksi en kykene kannattelemaan näitä suhteita ja miksi alan pelätä heitä niin kovin.
Luulen, että ongelmani tässäkin asiassa on juuri se liika kiltteys, joka tuntuu tässä elämäntilanteessani jonkinlaiselta teemalta. Vaikka kohtaan uusia ihmisiä vilpittömänä, omana itsenäni, jolloin pystyn juuri levittämään tätä itsevarmuuttani ja voimaani, olen huomannut, että myöhemmin tutustuessani ihmiseen, alan oppia häntä ja ennakoida hänen mahdollisia odotuksiaan minua kohtaan. Tällöin minä alan esittää hänelle sitä roolia, jota elin tutustuessani häneen, mutta voinko olla oma itseni esittäessäni jotain, mitä juuri silloin en ole? Vaikka se rooli olisikin minä joskus edellisellä tapaamiskerralla? Voinko olla sama minä, mitä olin eilen?
En. Minä en vain kykene siihen. Siksi juuri rakastan uusia ihmissuhteita, koska näen uuden, puhtaan mahdollisuuden olla täysin oma itseni nyt ilman, että toinen tietää minusta vielä yhtään mitään eikä hän siten osaa tuomita tai odottaa minulta mitään. Enkä minä liioin häneltä.
Tällaisia minä sepitin osittain sille työnantajallekin. Hän antoi minulle sellaisen neuvon, että "aloita ihan alusta. Hylkää kaikki, sulje ovi ja aloita ihan alusta". Mielestäni tämä oli todella hyvä neuvo, koska vaikka en todellakaan ole "hylkäämässä ihan kaikkia", sillä rakastan monia ihmisiä ja en halua menettää heidän rakkauttaan elämästäni, minä voin hylätä kaikki ne, jotka eivät ole valmiita ottamaan uudenlaista minua vastaan. Sanohan nyt, parahin lukijani, eikö minullakin ole oikeus välillä olla äreä ja väsynyt siinä missä muillakin? Koskaan en ole antanut itselleni täydellistä lupaa siihen muiden ihmisten (paitsi Taikan ja varmaan joidenkin muiden sukulaisten ja parin läheisen ystävän) läsnäollessa ilman suuria tunnontuskia. Haluan uudistua joka päivä. Haluan olla aina tuomitsematta ihmisiä ympärilläni ja haluan olla myös ilman heidän tuomitsemistaan. Minusta siinä on täydellinen hyväksyntä ja täydellinen rauha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti