Välillä minulla tulee hylätty olo. Minä alan huomata, että kun kiinnyn joihinkin ihmisiin (ja puhun nyt enimmäkseen romanttisessa mielessä) alan luoda heille odotuksia. "Haluan hänet tekemään kanssani sitä ja tätä. Haluan, että hän välittää minusta ja hyväksyy minut. Haluan, että hän on minun."
Mutta tarvitseeko minun oikeasti tehdä sitä? Tarvitseeko minun alkaa odottaa joltain ihmiseltä asioita, joista jo tiedän, että pakottamalla hänet täyttämään niitä, en saa itsekään mitään, koska pakottaminen on paskaa?
Tunnen oloni erityisesti hylätyksi silloin, kun toinen ei tunnu tarvitsevan minua. Luulen, että minussa on jotain vialla, koska en luo hänelle tarvetta olla kanssani suunnilleen koko ajan. Tai ainakin silloin, kun minä haluaisin. (Joskus haluan vain mennä hänen luokseen ja ottaa kädestä kiinni ja hymyillä. Haluan olla hänen. Olisin halunnut, että hän on minun.) Mutta jos mies ei tahdo olla kanssani, sillä hän pelkää sitoutumista -, joka hänestä on suuri rajoite ja vie häneltä vapauden -, niin miksi minä haluaisin viedä häneltä vapauden? Minä en tahdo sitä.
Mitä siis teen? Mitkä ovat vaihtoehtoni? Jos vain tyydyn olemaan näin ja viettämään aikaa jonkun kanssa satunnaisesti kosketellen ja lähentyen, olenko tyytyväinen? En. Minä tiedän, että jossain taka-alalla minua jahtaisivat sellaiset ajatukset, kuten ”jos olen tarpeeksi täydellinen, hän muuttaa mielensä ja haluaa olla minun” tai ”voin olla hänen kanssaan, mutta etsin koko ajan jotain parempaa, jotain ihmistä, joka haluaa samaa kuin minä”. En vain yksinkertaisesti tahdo enää sellaista ihmissuhdetta, jossa käyn läpi noita ajatuksia. Olen jo käynyt niitä ajatuksia läpi sata kertaa, ja mikä oli lopputulos? Olen edelleen katkera ja jopa vihainen, kun toinen ei ollutkaan sitä, mitä halusin. Tunnen, että olen oikeutettu haukkumaan ja syyttelemään ihmistä siitä, että hän ei vastannut odotuksiani ja hän mukamas pakotti minut tekemään hänen tahtonsa mukaan, kun en voinut häntä pakottaa tekemään minun tahtoni mukaan. En tahdo kääntää rakkauttani ja kiintymystä vihaksi enää koskaan.
Minulle on todella hankalaa hylätä odotuksiani, mutta en tahdo hylätä ihmistäkään. Jos hylkäisin odotukset, ja koettaisin olla tyytyväinen siihen mitä minulle tarjotaan, eikö se tarkoita, että tyydyn johonkin, mistä on myös parempi versio? Jos hylkään ihmisen, tunnen kipua ja hylkääminen ei auttaisi minua elämässäni eteenpäin. En usko, että täällä on ketään, joka täysin vastaisi odotuksiini ja tulisin kohtaamaan saman tilanteen siis aina uudestaan eri muodossa vain.
Luulen, että vastaus tilanteeseeni on siinä, että etsin tyytyväisyyttä itseeni. Jos tunnen oloni kokonaiseksi vain itseni kanssa, en tarvitse muita täyttämään itseäni. Voin ajatella, että odotukset joita luon muille, heijastavat todella vain odotuksia, joita luon itselleni. Haluan, että hän hyväksyy minut (Haluan hyväksyä itseni). Haluan, että hän tekee minut onnelliseksi (Haluan tehdä itseni onnelliseksi). Haluan, että hän rakastaa minua (Haluan rakastaa itseäni). Sillä niinhän me teemme; pystymme näkemään paloja omasta kauneudestamme ja ihanuudestamme ja hertaisuudestamme vasta silloin, kun toinen näyttää niitä meille. Kenties se on se maailmankuulu "salaliittoteoria", kun meidät opetetaan katsomaan itseämme muiden kautta. Mutta muiden kautta katsominen ei tuo esiin totuutta, eihän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti