Kävelytie keskellä vatsaa

Minun kai täytyy myöntää - teille ja myös itselleni, vaikka sen kauan kielsin -, että olen rakastunut; en palavasti vaan koleasti. Rakkauteni on kuin rakkaus tähtiä kohtaan: tiedän, ettei häntä voi saavuttaa, mutta rakastan silti hänen äärimmäistä kauneuttaan ja olen utelias hänestä.
  Vaikka hän on tässä ihan lähelläni, olen koettanut tavoittaa häntä, sillä hän ei vastaa minulle vaikka sipaisen poskea tai tartun hänen koukkusormestaan, joka on kuin puun jäätynyt oksa. Hän ei tunnu reagoivan lauluuni tai huokauksiini - huokailen alati hänen läheisyydessään, sillä hän on kuin jäätynyt pisara juuri ennen tipahtamista tai yksinäinen pilvi keskellä yötaivasta ja se jos mikä on kaunista ja hämmästyttävää. Minä olen myös kertonut hänelle, kuvaillut tarkkaan tunteitani siitä, miten ihanaa on, että hän on jo näin pitkään viipynyt lähelläni. Olen kertonut, miten pelkään sitä, että hän lähtee pian pois luotani ja palaa ties millon takaisin (ja tiedän hänen lähtönsä yhtä varmasti kuin sen, että kevät tulee kohta). Hän ei usko minua, joten minä eräänä yönä kirjoitin hänen iholleen sormellani

Sinä olet valo,

sillä heijastat sen kaiken pois sinusta.

Kerro minulle, siksikö olet aina niin kylmä?

Siksikö, että vaikka minun silmäni häikäiset,

ei valoa taikka lämpöä ole sinussa?

Sinun kuoresi hajoaa pelkästä kosketuksesta,

mutta silti peität koko maailmani itselläsi.

Talvi, minä rakastan sinua,

joten ole hyvä ja tuo sukseni takapihalta;

haluan hiihtää sinun vartaloasi pitkin.

(Tein bussipysäkiltä kävelytien keskelle vatsaasi.)