Metsäpäivä

Juttu on nyt niin, että mää en saa kännyllä tänne kuvia, joten ne joutuu odottamaan kotiin paluuta. Saatte sitten jonkulaisen kuvakoosteen!


Viikko tuli täyteen. Alan olla jo sen verran kotiutunu tänne, että mietin tänään tuolla retkeillessä, että hyvä ois "jos olisin kotona puoli viideltä". Kotona. Koti on aika kaukana.


Tänään olen viettänyt vapaapäivää metsässä. Täältä saa jo jonkin verran kypsää mustikkaa ja siinä eräpolkuja samoillessa löysin myös ahomansikkaa juomapullollisen verran. Vaikka täällä käy paljon tuota turistia, eivät he onneksi löydä tämän luostarin parhaita puolia, eli hiljaisia metsiä! (tai sitten ne pelkää sääksiä, joita ei ainakaan minun mielestä ole todellakaan haitaksi asti)


Tänään söin elämäni hirveimmän lounaan. Ruoka oli hyvä (muusia, ahvenrullia, salaattia ja puolukkarahkaa), mutta koska on pyhäpäivä, nunnat söivät meidän kanssa. Se ei vielä ollut hirveää, vaikka Igumenia Mikaela ei hyväksy juttelua ruokapöydässä - selityksenä sille on se, että syödessä kuuluu pitää rukous mielessä, eikä se onnistu puhuessa tai hälinän keskellä -, mutta hirveäksi ruokailu muuttui, kun eräs nunnista luki ääneen tekstiä meidän syödessä. En tiiä mikä teksti se oli, mutta se oli yksi elämäni karmeimmista jutuista, mitä olen ruokapöydässä kuullut! Miten kukaan voi kiittää ja nauttia ruuasta, kun joku kailottaa aivan selän takana "viha on hyvästä, jos sen osaat oikeaan kohteeseen suunnata!" Ja puhuu, miten me emme voi päästä paheistamme niin kauan kuin niiden takana on ylpeys. Voi miten syntisiä me ollemmekaan ja Jumala ei tule meitä armahtamaan, sillä olemme liian ylpeitä! Puhuttiin myös jotain henkisyyden kolmesta portaasta: Ensimmäisellä portaalla Jumala jakaa karamelleja ja suklaata, toisella Hän jakaa armoaan kitsaammin ja kolmannella sinä joudut häntä rukoilemaan.


En sääli näitä nunnia, ja tämä selitti sen miksi muutama näistä nunnista on niin elämäänsä tympääntyneen oloisia. He selvästi ovat ottaneet opiksi jumalansa sanoista ja elävät suu mutrulla ja niin vittuuntuneina kun vaan voi olla, jotta he voisivat päästä jumalansa suosioon. Mikäs siinä.


Minä en usko kuitenkaan sanaakaan siitä Jumalasta, josta nämä puhuvat. En tee ristinmerkkiä ennen ajomatkalle lähtöä, hautausmaan ohi kulkiessa tai ruokailun aloittaessani. MINÄ olen AINOA, joka voin itseni tuomita syntiseksi tai syylliseksi. MINÄ olen ainoa, joka voin murehtia murheeni tai kärsiä kärsimykseni, jotka nekin ole itse itselleni asettanut siihen muotoon. Minun Jumalani ei näe syntejä, ei voi antaa anteeksi, koska ei näe mitään anteeksi annettavaa. Minun Jumalani silmistä jokainen on viaton ja Me olemme yksi. Miten naiivia, mutta miten totta.


Kävin tosiaan eilen Igumenian kanssa kyläkaupassa. Oli hieman epämukavaa, kun Igumenia kysyy ollaanko meidän perheessä uskonnollisia. Vastailin, että joojoo ollaan kyllä hyvinkin uskonnollisia, että aika pitkälle arjessakin välillä näkyy. Miten siinä sitten selittää yhdelle Suomen suurimmista ortodoksisista henkilöistä sitä omaa "harhaoppisuuttaan". Nyt hän ilmeisesti pitää meitä lestadiolaisina. Että terveisiä vaan kotiin sinne. Meidän perheen Raamattuna toimii Ihmeiden Oppikurssi!