Olen saapunut Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostariin. Täällä on niin hiljaista ettei uskoisikaan... Tänne tullessakin oli henkeä salpaavan kauniit maisemat: Järviä täynnä sinistä valoa, korkeita puita ja kumpuilevaa maata. Tasaisen Oulun jälkeen sieluni lepää noissa maisemissa pelkästään niitä katsellessa.
Kaikki ennakkoluulot karisivat jo ensimmäisen tunnin aikana. Täällä ei työskennellä henkihieveriin asti eivätkä nunnat ole äkäisiä hiljaisia vanhoja eukkoja. Vanhoja he ovat, mutta juttelevat mielellään ja ovat oikein lempeitä ja ymmärtäväisiä. Kukaan ei katso kieroon, vaikkei kuuluisikaan samaan uskontokuntaan tai olisi edes uskossa.
Paikka on kaunis. Tiet ovat reunustettu koivuilla ja joka paikassa on kukkia ja metsää. Vähän matkan päässä rannalla on pieni tsasouna, eli kappeli ja luostarirakennusten keskellä on pieni lampi, jonka rannalla juodaan päiväkahvit.
Talkoolaisia on tullut ympäri Suomea: Sodankylä, Helsinki, Turku... Minä heistä kaikista nuorin (yllätys, yllätys), jos ei lasketa kahta lasta, jotka heidän äitinsä toi opettaakseen heidät suvaitsevaisiksi erilaisia elämäntapoja ja ihmisiä kohtaan (hän kuulemma esittelee heille vaikka minkälaista maailmaa ja maailmankolkkaa).
Kyllä täällä kaksi viikkoa elää. Hyvinkin. Täällä on aikaa palautua kaupungin ja mielen meluista ja rasituksista. Aikaa hiljentää syyllisyys. Aikaa rakastua itseensä uudelleen.
Näissä ajatuksissa, näissä tunnelmissa jään levollisin mielin pienen auringonpaahteisen kappeli rakennuksen penkille istumaan huivipäässä, nilkkoihin ylettävä hame yllä ja mieli varmana ja rauhaisana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti