Voitteko - voinko - kuvitella: Tänään on lähtöpäivä! Voin kyllä jo nähdä, miten kannan ylettömän painavaa matkalaukkua alas noita rappusia ja kuinka istun autossa matkalla linja-autoon ja uusiin maisemiin (Ilo täältä tullaan! Tänään juhlitaan!!) , mutta en näe sen päivän olevan tänään. Muutaman tunnin päästä. Kaikki se, mitä välillä olen tuntenut täällä kaipaavani; elukat ja rakkaat ja oma sänky ( jooga), kaikki se on kuitenkin tuntunut epätodelliselta unelta. Siksi, vaikka mieleni on kaivannut, ei sydän ole osannut. Sitä paitsi olen viihtynyt täällä.
Olenko säikytellyt teitä liikaa ortodoksisten perinteiden ja opetusten julmuudella? Sain tosiaan ensin itse täällä ortodoksisten maailmankuvasta hyvinkin jyrkän kuvan. Sittemmin olen viime päivinä miettinyt, miten silti nämä nunnat täällä ja ortodoksiset talkoolaiset voivat olla niin iloisia ja ihania, jos heitä koko ajan syytetään synneistä ja paheista ja käsketään luopumaan milloin mistäkin. Siihen en vielä kerennyt saada selvää näppärää vastausta, mutta se asia varmistui, että täällä näille ihmisille Jumala voi myös olla yhtä rakas ja LEMPEÄ kuin minullekin.
Uusi huonetoverini (kaikkiaan minulla on nyt ollut niitä kolme ja kaikilta olen oppinut jotain uutta, kiitos teille!!) kertoi omasta ortodoksisuuteen kääntymisestään suunnilleen näin: Hän oli ollut töissä ja siinä työkaverinsa läsnä ollessa hän oli saanut voimakkaan kokemuksen, että suuri rakkaudenaalto täytti koko kehon. Samaan aikaan hän sai näyn, jossa ortodoksinen pappi suitsuttaa kaavussaan ja hän oli myös haistanut tämän suitsutteen.
Kaiken kaikkiaan tämä nainen on aivan selvästi ollut onnellinen uuden uskontonsa kanssa ja saanut siitä sisältöä elämäänsä. En vielä ymmärrä, miten he kuulevat ne sanat ja rukoukset, jotka minua hirvittävät, mutta olen onnellinen, että he saavat niistä itseensä sitä samaa sisältöä - rakkautta ja rauhaa -, jota minä saan omista mietteistä ja opuksistani! Älköön siis kukaan koskaan tuomitko toisen uskontoa päältäkäsin!
Minäkin sain täällä eräänlaisen "voimakkaan uskonnollisen kokemuksen". Mainitsin viime postauksessa kallioista, joilla kävin uimassa. Ne todellakin ovat aivan mahtava paikka ja kävin siellä taas istuskelemassa tunteroisen. Ensimmäiselllä kerralla, kun kävin siellä nousin oikein korkealle ja niin kuin mummu ainakin tietää, poden välillä korkeanpaikan kammoa. Siellä korkealla kallion kielekkeellä minut valtasi sanoinkuvaamaton pelko, että kieleke onkin niin ohut tai heikko, että se putoaa painostani alas. Toisaalta maisemat sieltä olivat upeammat kuin mistään muualta: Tyynni järvi, auringon iltainen kajo ja kuikkaparvi järven keskellä METSÄÄ JOKA PUOLELLA JA SE HEIJASTUI TAIVAAN KANSSA JÄRVEN PINTAAN YHTÄ SELVÄSTI KUIN PEILIIN. En halunnut lähteä pois vaan nauttia rauhassa siitä rauhasta, joka ympäröi joka puolella paitsi allani. Se oli suunnaton pelko. Suunnaton, vaikka siihen ei oikeasti ollut mitään aihetta. Ja siinä samassa, kun tämän tajusin, ymmärsin miksi olin siellä; pelon ja rauhan täydellisessä ristiriidassa. Olin siellä, jotta voisin tästedes muistaa aina suurta pelkoa tuntiessani tuon maiseman ja kielekkeen. Jotta voisin muistaa, miten turhaa on pelätä vankan ja ikuisen kallion romahtamista alas. Miten turhaa on pelätä aiheettomasti, kun joka puolella vallitsee rauha.
En tiedä tulenko tänne vielä joskus. Ehkä tule niin kuin muutama mummu ja pappa tuli kahvilaan: Minä oli täällä neljäkymmentä vuotta sitten ja on kyllä maailma muuttunut niistä ajoista! Tai sitten tulen jo ensikesänä. Tai talvena. Tai en koskaan. Sen tiedän, että vaikka mieleni on taas tyyni - ainakin tyynempi kuin lähtiessä - ei tämä paikka saanut minuun luotua mitään pysyvää, vahvaa sidettä. Muistelen varmasti lämmöllä, mutta muistellaanhan syötyä hyvää kakkuakin lämmöllä, vaikkei sitä enää haluaisikaan syödä.
Kiitoksia, täytyy sanoa. Aika kului siivillä. Ensin niin odotettu päivä tuli odottamatta. Opin paljon uutta, toivottavasti myös jotain hyödyllistä. Ja lämmöllä suosittelen Lintulan luostaria kaikille, jotka hetkeksi haluavat päästää irti, hetkeksi haluavat muuta ajateltavaa. Tässä olisi ilmainen ja erikoinen mahdollisuus!
Sinertävät varpaat
vaihtuvat punaan
samaten on mieli levoton
(sinun silmissäsi viaton).
Valitsinko itseni, varpaani, mieleni?
Muistan sen,
kun luulen olevani lihava
ja vihainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti