Minä muistan, muistan niin selvästi! Miten köynnöspuut -
sillä puita ne todella olivat - laskeutuivat vartoen ikkunoitasi pitkin noiden
viattomien lapsuuden leikkien humussa. Muistan, miten mustarastaat lauloivat,
kun nauroimme niiden viattomien lapsuuden leikkien lomassa. Ja voi! Minä
muistan jok´ikisen sävelen, minkä ne kauloistaan ilmaan heläyttivät, vaikka
olinkin sävelkorvaton lapsi silloin.
Muistan, miten viatonna askeleesi kaikuivat, kun kävelit
niiden roistojen käytävillä. Ne roistot olivat omat surkeat vanhempani, jotka
tuottavat minulle yhä niin suurta häpeää. Vosin vieläkin kuulla sydämesi
sykkeen, kun olit niin peloissasi ja tahdoit itkeä, mutta minä kielsin. Hyvin
kaunis olit silloinkin, kun pelko oli tehnyt sinusta kalpean ja utuisen kuin
kauneimman kesätaivaan pilvi. Silloin olin minäkin peloissani ja todella säälin
sinua, kaunottareni, kun korkeassa salissa kaikui huutona kysymys: "Ketä
käärme on puraissut ja piru maistellut? Keneen enkelit eivät kajoa enää?"
Se huuto tulvi isäni huulilta ja särki sydämeni. Tuo katala lurjus, mahtavaksi
papiksi kutsuttu, oli kuullut pirun vierailusta sinun kauniissa kamarissasi.
Silti olit yhä viaton; ei piru sinua saanut, mutta juuri sen vuoksi käärme
puraisi sinua kostoksi. Viattomuutesi kuitenkin puhdisti haavan ja kultainen
sielusi oli yhä vapaa, joten miksi rankaista tekemättömästä?
Kaikessa siinä kurjuudessa, kun huuliltasi oli pääsemässä
oma tuomiosi; minä huusin sen sinua ennen. Sinun silmäsi täyttyivät kyynelistä
ja olit epätoivoinen, sillä tiesit, ettei mikään saisi enää isääni kääntymään
minun tuomitsemisestani. Olit viattomampi kuin minä koskaan ja tahdoin pelastaa
sinut. Ja tietysti isäni mielummin hirtti oman poikansa kuin tämän suloisen
kihlatun, vaikka tiesi varmasti totuuden yhtä hyvin kuin me.
Sinä et kuitenkaan antanut kohtaloni vetää vielä miekkaansa
esiin, sillä tarrauduit minua kädestä. Juoksit hyvin lujaa ja kyynelöiden. Minä
hämmentyneenä perässäsi ja juuri siihen kamariin, jossa köynnöspuut olivat
laskeutuneet vartoen lapsuuden leikkien humussa. Ja minua ne vartoivat.
Kun isäni raivoten huusi kamarin ovella, sinä sanoit
minulle: "Sinun täytyy mennä! Köynnöspuut vartovat yhä sinua!" Ja
todellakin, raskaina ne lepäsivät ikkunaa vasten. Sinun huulillesi minä painoin
maailman kauneimman suudelman ja voin yhä maistaa sinut huulillani. Ja niin
kirkaana yhä mielessäni näen sen hymyn ja silmäsi - niin kirkkaat kuin vedestä
heijasteleva aurinko - mielessäni, että sydäntäni polttaa. Ja muistan, kun
ikuisiksi ajoiksi käännyit pois, kun kiipesin köynnöspuita pitkin taivaaseen.
Mutta minulle se ei koskaan ollut, eikä tule olemaan taivas, sillä sinä et ole
siellä. Piru sai sinut kuitenkin helvettiin kanssaan ja vangitsi sielusi, sillä
tuo pahainen roisto, isäni, myi sinut hänelle. Enkä ole koskaan enää taivaassa
vaeltaessani hetkeäkään epäröinyt, sillä enkelien keskuudessa vaellan, ettetkö
sinä olisi ollut heidän kaltaisensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti